Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

Caminan sindaco oli yksi noita kunnianhimoisia nousukkaita, joissa yht'aikaa asuu sekä salaista taipumusta pysyttää alhaisessa, ylönkatsotussa asemassa sitä säätyluokkaa, josta itse ovat kohonneet, koska, näet, heidän kohoamisensa siten näyttää suuremmoisemmalta ja todistaa muka tavatonta kykyä, että myöskin todellista kirjatiedon halveksimista, ei ainoastaan siitä syystä kun itse ovat sen avuttakin onnensa saavuttaneet ja siis katsovat sitä tarpeettomaksi, vaan myöskin sentähden että todella luulevat opin ja tietojen heikontavan ja turmelevan syntyperäisiä, luonnollisia lahjoja, jotka ovat heitä eteenpäin maailmassa saattaneet. Sitäpaitsi ylönkatsovat valistusta, kun näkevät, ett'ei oppineita ihmisiä kumminkaan kunnioiteta heidän sivistyksensä mukaan.

Niinpä Lorsa sindaco, joka oli arvoon kohonnut luonnonlahjainsa ja rautaisen kestävyytensä nojalla, neljänkymmenen vuotisen ahkeruuden ja säästäväisyyden kautta, ylönkatsoi tykkönään kaikkia kieliopillisia loruja, tieteellistä maanviljelyksen opetusta, kaikkia noita yleisiä ja erityistietoja, jotka lupasivat kultaa ja kunniata sen säätyluokan lapsille, johon hän oli kuulunut. Niistä sadoista pojista, jotka kansanvalistustaudin puhjettua olivat käyneet paikkakunnan koulua, ei hän ollut nähnyt ainoankaan saavuttaneen onnea, ja tämä oli Lorsalla aina sitovana todistuksena. Kykenemättömänä käsittämään aatteitten ja tietojen kaukaa havaittavaa vaikutusta, kun ne hitaasti lisääntyvät sukupolvesta toiseen, sekä perittyjen ja saavutettujen henkisten aarteitten keskeymätöntä kasvamista, haki Lorsa ainoastaan noita paikalla saavutettavia välittömiä hedelmiä; eivätkä hänen mielestään nämät hedelmät lainkaan vastanneet kaikkea sitä harmia mitä koulu tuottaa viran-omaisille, niitä häiriöitä joita se saattaa koti-elämään ja sitä ääretöntä ylpeyttä, jota se oppilaissa synnyttää. Koulu oli hänen silmissään pelkkää petosta, tarkastajat ja rehtorit lorunlaskijoita, koulu-ohjelmat, palkinnot ja puheet sulaa ilvettä.

Caminan koulupojat.

Emilio lohduttelihe ensimäisestä pettymyksestänsä sillä ajatuksella, että joskin sindaco polki lakia antaessaan puolet hänen luokastansa olla tyhjillä, ei hän kuitenkaan voinut estää Emiliota ryhtymästä alttiilla rakkaudella harvalukuisan mutta innokkaasti ja ahkerasti työskentelevän oppilasparvensa palvelukseen. Hän tervehtikin senvuoksi ilolla ensimäistä koulupäivää.

Kahdeksanviidettä poikaa oli kouluun ilmoittautunut, kaksiviidettä oli saapunut: viisikolmatta toiseen ja seitsemäntoista kolmanteen luokkaan. Niinkuin tavallista, olivat useimmat valkotukkaisia, päivettyneitä talonpoikaisvesoja; mutta pirteiltä ja älykkäiltä ne näyttivät, tuntuivatpa Emiliosta miellyttäviltä varsinkin sen vilkkaan uteliaisuuden tähden, jota nuori opettaja heissä herätti. Saattoi selvään lukea heidän kasvoistaan, että olivat vakaasti päättäneet saavuttaa hänen mielisuosionsa. Vaan samalla vilahti tuossa päätöksessä sitäkin toivoa, että opettajassa löytäisivät hyvän sydämmen ja heikon tahdonvoiman.

Ensimäistä, hyvää vaikutusta, minkä Emilio oppilaistaan sai, himmensi ainoastaan kaksi vähäpätöistä seikkaa. Oppilasluettelossa oli muitten muassa nimi Lorsa, ja kun opettaja kysyi pojalta, joka tätä nimeä mainittaessa oli seisoalleen noussut, oliko hän sindacon poika, sai hän myöntävän vastauksen. Mieluummin hän olisi ollut tuota oppilasta paitsi. Kun hän sitten ei heti saanut selkoa eräästä toisesta nimestä, nousi muudan punatukkainen poika seisomaan ja esitteli itsensä koulu-legaatin poikana. Oitis Emilio näki mielikuvituksissaan nuo vastenmieliset keltaiset kasvot silmälaseineen, jotka oli tavannut raatihuoneessa. Senkin oppilaan hän halusta olisi jättänyt jollekkin toiselle opettajalle.

Emilio aloitti koulunsa, palaten entiseen metoodiinsa, s.o. ollen ystävällinen ja kärsivällinen. Hän oli sitä vakavammin päättänyt kiinteästi noudattaa tuota menetystapaa, kun arveli, että jos yritys ei tälläkään kertaa onnistuisi, ei sitä koskaan enää tulisi koetettua, — hyvinkin tavallinen harhaluulo nuorissa, jotka eivät aavista, kuinka monasti luonto ottaa väkisin oikeutensa ja ajaa meidät uudestaan samalle tolalle, jolta jo usein olimme poikenneet. Rakkaasti varottaa koskaan itsetuntoa loukkaamatta, puhua ja neuvoa, koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla vaikuttaa omaantuntoon, ja kun kärsivällisyys on menemäisillään, väkisinkin pitää siitä kiini ja aloittaa uudestaan — se oli hänen ohjelmansa. Ja hänen todella onnistuikin panna sitä käytäntöön. Hänen luokassaan ei ollut, ainakin Emiliosta siltä tuntui, ainoatakaan tuollaista ilkeätä luonnetta, jota on melkein mahdoton lempeästi kohdella ja joka pakoittaa opettajaa olemaan ankarana muillekkin lapsille. Muutamat oppilaat kun olivat tottuneet äsken paikkakunnalta muuttaneesen jäykkä- ja kylmäluontoiseen opettajaan, toiset taas epätasaiseen ja rajuun Realeen, ihmettelivät kaikki Emilion uutta, heille aivan outoa kohtelutapaa, ja tuopa ihmettely piti heidät ensi päivinä aisoissa. Tuntui ikäänkuin olisivat aavistaneet, ett'ei sitä kauan voisi kestää ja odotelleet tyynesti äkkinäistä käännettä. Kun joku poika luuli saavansa korvilleen, ja opettaja sen sijaan hitaasti lähestyi, pani kätensä pojan olalle ja rupesi lempeästi ja vakavasti puhelemaan hänen kanssaan, katselivat muut oppilaat toisiansa suurin silmin ja kysyväisesti hymyillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: — Mikäs merkillinen elävä tuo on? — Emilion menettelytapa pani lapset aivan pyörälle. He aavistivat himmeästi opettajan sävyisyyden alla lujaa tahtoa, joka tiesi torjua hyvyytensä väärinkäyttämistä. Kasvoissa kuvastuva surun tunne, kun joku koetteli hänen kärsivällisyyttään liiaksi, vaikutti poikiin enemmän kuin vihan purkaus, juuri sentähden, ett'eivät ymmärtäneet mitä ajatuksia se oikeastaan ilmaisi. Emilio puolestansa, uusien aatteittensa elähyttämänä ja iloisena kun ei esteitä kohdannut, puhui lämpimästi ja löysi helpolla esimerkkejä ja sattuvia todistuksia, jotka vaikuttivat oppilaisin. Hänestä tuntui kuin äänensä ei koskaan ennen olisi niin hyvin opettamiseen soveltunut.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio huomasi kymmenessä tai kahdessatoista oppilaassaan metoodinsa hyvää vaikutusta. Olivat, näet, alkaneet kuunnella ylen tarkkaan; osoittivatpa mieltymystään häntä kohtaan sekä liikkeissä että katseissa. Metsänvartian perin vilkkaalla pojalla, joka ei koskaan voinut istua hiljaa, oli eriskummainen tapa: kun opettaja lempeällä äänellä kertoi jotakin liikuttavaa tahi runollista, ei hän ollut kuulevinaankaan, taikka katseli kattoon väkinäisesti naureskellen, ikäänkuin nuo sanat eivät vähääkään häneen olisi vaikuttaneet. Mutta Emilio, joka semmoisissa asioissa oli tarkkasilmäinen, ei käsittänyt väärin pojan käytöstä, vaan tuli yhä varmemmaksi siitä, ett'ei aina ole uskominen näennäistä tunteettomuuden ilmausta lapsissa, jotka niinkuin moni aika-ihminenkin väärästä kainoudesta koettavat liikutustaan salata. Useat oppilaista olivat kovia kuin kivet, olipa muutamain tapana, opettajan puhuessa liikuttavasti, kyynäspäillä työkkiä toisiansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: — Se saarnaa. — Mutta tuollaiset olivat kuitenkin pian ohi meneviä seikkoja, jotka eivät vaikuttaneet luokkaan häiritsevästi.

Varsinkin se Emiliota ilahutti, että koulu-legaatin poika, joka aluksi teki opettajaan niin ikävän vaikutuksen, oli aivan toisenlaatuinen kuin olisi luullut päättäen hänen suuresta yhdennäköisyydestään isän kanssa. Päivä päivältä opettaja yhä selvemmin huomasi pojan värittömistä kasvoista ja hänen vastauksistaan hyvän sydämmen, joka ei ainoastaan ymmärtänyt, vaan oikein janosi rakkautta. Emilio olisi vieläkin ystävällisemmin häntä kohdellut, jos olisi tiennyt syyt tuohon hänen janoonsa, ujouteensa ja raskasmielisyyteensä. Pojan pernatautinen, saita isä ja äkäluontoinen, tuhlaavainen äiti, oikea noita, riitelivät aamusta iltaan, joutuivatpa usein tukkanuottasilla ja hakkasivat toisiaan millä vain käteensä saivat; niin että naapurit, jotka apuun riensivät, löysivät molemmat verisinä, miehen silmälasit säpäleinä, vaimon palmikot hajallaan. Naapurien täytyi väkisin erottaa heitä ja sittenkin vielä pariskunta haukkui toisiansa minkä kerkesi. Poika parka eleli päivänsä vanhempain tappeluissa ja kuuli heidän alituiseen hokevan eroa tahi itsemurhaa ja laskevan katalimpia syytöksiä toisistaan. Emilion sanat olivat ensimmäisiä ystävällisiä ääniä, jotka konsanaan olivat pojan sieluun tunkeuneet. Nuot äänet saattoivat pojan selvästi tajuamaan, mitä häneltä siihen saakka oli puuttunut. Emilio huomasi sen, ja tuon lapsen suosio, jonka isässä hän vaistomaisesti aavisti vastaista vihollistansa, teki jo ensi päivästä saakka hänen ihanteellisen menetystapansa noudattamisen helpoksi ja hauskaksi.

Don Brunan kodissa.