Emilio karttoi opettaja Realea, osaksi sentähden, että tämä harvoin oli selvänä, osaksi siksi, kun hän oli ottanut tavaksi pilkata Emilion "ihania toiveita" ja lakkaamatta matki mielilausettaan: ajan hukkaa on opintojen harrastus yhteiskunnan hyväksi, joka tuskin maksaa sen mikä valoon menee. Toverin seura oli Emiliosta inhottavaa, sillä hän näki hänessä säätynsä häpeän ruumiillisessa muodossa. Mutta kun Reale eräänä Marraskuun aamuna poikkesi hänen luokseen ja ehdoitteli, että menisivät yhdessä "don Brunalle tyhjentämään pullollisen viiniä", myöntyi hän ja läksi toisen kanssa ulos.
Dos Bruna oli toinen Boccin oppilaitoksen kahdesta opettajasta. Jo monta kertaa oli tuo pieni pappi valkoisine hiuksineen ja tyytyväisine kasvoineen tullut Emiliota vastaan ja tuntunut vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli melkein unhoittunut.
Oppilaitos oli Salicen pienessä kylässä, puolenkolmatta kilometriä
Caminasta ylöspäin.
Autiota tietä, poikki valjenneitten peltojen, he astuivat kirkkaana, lämpöisenä syyspäivänä. Reale pysähtyi kerta toisensa perästä pientä piippuansa sytyttämään ja kertoi don Brunalla olevan viidenkolmatta vuotiaan veljenpojan, joka oli oppilaitoksen toinen opettaja, sekä sisarentyttären, huonopäisen talonpoikaistollon, joka välttämättömästi tahtoi päästä opettajattareksi ja joka, toisen kerran saatuansa repposet Turinissa, oli hävennyt niin, ett'ei kehdannut kylään palata, vaan jäi kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin erään tädin luo. Kun lopulta tuli takaisin, ei näyttänyt silmiänsä kahteenkymmeneen päivään.
— Tässä hiiden kylässä — virkkoi Reale — on häijyjä kielilakkareita, jotka, kuultuaan jonkun tyttöparan saaneen repposet pääsötutkinnossa, selittävät sen tapahtuneen huonon käytöksen vuoksi; se on ruokoton valhe, sillä tämä on kunniallinen tyttö, sitäpaitsi kauhean ruma.
Oppilaitokseen kuului kolme vaatimatonta rakennusta. Yhdessä oli kaksi pientä, matalaa koulusuojaa; toisessa kolmehuoneinen asumus, jossa don Bruna sisarensatyttären kanssa asui; kolmanteen, jossa eräällä talonpoikaisperheellä oli vuokra-asuntonsa, oli veljenpoika sijoitettu navetan viereiseen kamariin.
Vilkkaasti kuin nuori poika don Bruna keikkui ulos eräästä ovesta. Emiliota suuresti ilahutti se sydämmellisyys, jolla pappi otti häntä vastaan.
Don Bruna oli hyvin pieni ja laiha, niin että hänen takkinsa olisi sopinut kaksitoista vuotiaalle pappis-oppilaalle. Hänen hiuksensa olivat puhtaan, valkoisen pumpulin kaltaisia, silmät kirkkaansiniset, posket punaiset ja hampaat kauniit. Koko hänen olentonsa huokui iloa, avosydämmisyyttä ja lapsellista viattomuutta.
Heti aluksi hän kertoi hetkisen sitä ennen tapahtuneen, lystimäisen jutun kissasta ja rotasta sekä vei sitte Emiliota opistoa katselemaan. Toisessa luokkahuoneessa pestiin par'aikaa vaatteita ja siellä seisoi pesupunkka täynnä höyryävää vettä. Heidän siellä seisoessaan astui sisään rehevä, kuudenkymmenen vuotias Perpetua, jolla ei paljon muuta ollut kuin vartaloa ja lanteita, ilvenäytelmän naamarista muistuttavat kasvot sekä tuskin kolmenkaan vaaksan korkuiset sääret, jotka näyttivät kuin polvista poikkisahatuilta.
Reale puhutteli häntä yht'äkkiä: — Oi, Johanna! Teidän pitää tälle opettajalle kertoa se kohtaus tarkastajan käynnistä.