Emännöitsiä purskahti hillitsemättömään nauruun, niin että vatsansa hyppi kuin mustalaistanssijattaren.
Se oli tapahtuma, jonka koko paikkakunta tunsi. Läänin pelättävä tarkastaja tuli aivan odottamatta opistoon ja tapasi luokkahuoneessa emännöitsiän rikkomassa kahta munaa kastrulliin. Antamatta toiselle aikaa selittämään mitä varten don Bruna oli lähettänyt hänet hetkeksi poikia vartioimaan, piti tarkastaja, joka luuli häntä opettajattareksi, pitkän, ankaran saarnan siitä kunniasta, joka on koululle tuleva. Sen jälkeen emännöitsiän oli tapana kertoa tarkastajan vaikeasti ymmärrettäviä lauseita, surkeasti niitä väännellen mitä naurettavimpiin muotoihin.
Kun olivat jälleen pihalle tulleet, kutsui don Bruna veljensä poikaa lyömällä kätensä yhteen. Tämä tuli hämmästyneen näköisenä navetasta, kumarsi pari kolme kertaa ja änkytti muutamia sanoja tervehdykseksi. Emilio katseli ihmetellen tuota pitkää laihaa lukkarinruumista, tuota kalpeakasvoista, maitopartaista nuorukaista, joka tulla tassutteli varpaillaan, pää kumarruksissa, kädet ristissä, kyynärpäät painettuina ruumista vasten, tuskin uskaltaen ihmisiä silmiin katsoa. Ensi näkemältä saattoi vannoa, että hän antoi oppilaansa lopottaa pater noster'ia[21] aamusta iltaan, että hänellä oli jalkoihin asti ulottuva paita, ja että hän sammutti kynttilän ennenkuin riisui yltään.
Nuori pappi lausui ohuella äänellä:
— Uusi opettaja? Suuresti ilahuttavaa! — jonka jälkeen hän kumarsi ja astui muutamia askeleita taaksepäin.
Don Bruna vei vieraansa pieneen, hunajalta suloisesti tuoksahtavaan ruokasaliinsa, ja sillä aikaa kun Johanna avasi viinipullon ja valmisti tarjottavaa, näytteli isäntä vanhoja väripainoksia, Maria Pian ja Portukalin kuninkaan muotokuvia, jotka oli löytänyt paperiromun seasta ja panettanut kehyksiin. Sitten jutteli taloudestaan, talonpojista, ajasta ja kymmenestäkin muusta seikasta, puhui herkeämättä, leikillisesti ja käsiään hykerrellen.
Realen kysyessä sisarentytärtä, kävi pappi totiseksi ja puhui matalalla äänellä. Tyttöparka oli liialla lukemisella silmänsä pilannut, oli taas alkanut kauheasti päähänsä päntätä ensi vuoden kilpatutkintoa varten ja mahdotonta oli saada häntä päätöksestään luopumaan. Väitti ainoastaan kuoleman voivan hänen päätöstään muuttaa.
— Konnamaista! — huudahti Johanna, ja pitkitti, vaikka don Bruna käden liikkeellä pyysi häntä vaikenemaan. — Vieläkin antoivat sille repposet, vaikka lapsiraukka kolme vuotta kiusauntui lukemisessa. Tahtoisinpa sanoa Turinin herroille opettajille, että koko maailma tietää ainoastaan kauniitten tyttöjen läpäisevän heidän tutkinnossaan, semmoisien, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja panevat suunsa supulle. Se on häpeällistä.
Johanna olisi jatkanut juttuansa, ellei don Bruna olisi häntä keskeyttänyt ollen heittävinään korkin-avaimen hänen suuhunsa, jolloin toinen purskahti isoon nauruun. Sitten alkoi pappi puhella iloisesti kodistaan ja kertomaan elämästään, jota siinä vietti.
— Niinkuin näette, herra opettaja, vierii elämämme vain näiden kolmen katon alla. Täällä olen elellyt parikymmentä vuotta. Kuinkahan monta tuhatta kertaa olemmekaan nähneet puuron höyryävän tässä huoneessa, Johanna? Kesäisin on täällä pieni paratiisi; kauniita näköaloja, joka askeleella raikkaita lähteitä, niinkuin kait jo huomasitte, ihania, varjoisia istuinpaikkoja! Talvisin istumme illat navetassa. Minä luen ääneen ja toiset pelaavat korttia. Tosin ovat kaikki päivät yhtäläisiä, mutta rauhaisaa täällä on, vai kuinka? Ja sitäpaitsi — — — hyvää väkeä. Isot ihmiset tuntee pienokaisista. Näkisittepä koululapsiamme. Mutta teidän ovat tietysti samanlaisia. Hyvä tahto, hyvä käytös, jumalisia ja kovin virkkuja! Muutamat kokoelevat harvinaisia kiviä ja hyönteisiä, joita kyllä kannattaa nähdä, sen teille vakuutan. Täytyy tunnustaa, että saamme runsaan palkan vaivastamme. Kun koulussa käy hyvin, käy muutenkin hyvin; sillä me elämme sen hyväksi, eikö niin? Ja aika kuluu hauskasti. Kaksikymmentä vuotta! Kaksikymmentä kuukautta! Tietysti, kun ollaan terveitä. Lyhyesti, kiittäkäämme Häntä tuolla ylhäällä. Ottakaa tippanen vielä niin olette kilttiä.