— Itsekukin voi auttaa lakaisemisessa täällä — pitkitti sindaco.

Opettaja katseli häntä. Sindaco lisäsi nopeasti: — Antakaa koulupoikain vuorotellen lakaista luokkahuonetta.

— Teen niin.

Taas katseli sindaco ympärilleen, meni sitte ovea kohden ja sanoi: — Ennen kaikkea — — — opettakaa poikia kunnioittamaan viran-omaisia ja heitä tervehtämään, sillä täällä on enemmän kuin yksi epäkohtelias — senjälkeen meni ulos.

Totellen käskyä Emilio jo seuraavana päivänä rupesi pojilla lakaisuttamaan luokkahuonetta ja määräsi sen heille tehtäväksi aakkosjärjestyksessä. Hän oli utelias näkemään kuinka sindacon poika käyttäytyisi vuorollaan, hän, joka niin ylpeili isästään. Mutta sinä aamuna, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa, löysi Emilio, aikaisin kouluun tultuansa, vahtimestarin ankarassa lakaisemishommassa. Kun oli työnsä lopettanut, heitti hän luudan nurkkaan ja sanoi nyreänä opettajalle: — Tästälähin tulen minä tänne — — — Minua on siihen komennettu.

Herkkiä tunteita.

Emilio omisti yhä hartaammin kaikki voimansa koululle semmoisella rakkaudella, että väliin ihmetteli, mistä se tulikaan. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista sielun ja mielen heimolaisuutta suuren Zürichin pedagoogin kanssa, jota hän aina oli sydämmestään ihaillut. Lakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan nämä Pestalozzin kauniit sanat: — Kaikkea sitä hyvää, jota asui lasteni sieluissa, tunsin minäkin. Minä pidin kädelläni heidän käsistään, minä luin silmilläni heidän silmistään. Heidän naurunsa oli minun nauruani, heidän itkunsa minun itkuani. Ei minulla ollut ystäviä, ei muuta, tuskin syötävää; minulla oli ainoastaan rakkaat koululapseni. Seisoen heidän vuoteensa vieressä, rukoilin ja opetin siksi, kunnes olivat nukkuneet. Vieläpä silloinkin kun olivat kaukana minusta, elin heidän kanssansa.

Emilion itsekseen toistellessa näitä sanoja, käsitti hän ja tunsi sydämmensä koko voimalla, että jalojen sielujen kasvattaminen on pyhin, kunniakkain toimi, mikä ihmisellä saattaa olla maan päällä. Hänen kävi niinkuin suuren mestarinsakin oli käynyt, että väliin tunnin alussa hänet käsitti semmoinen kuumeentapainen mielenliikutus, samanlainen, joka usein taiteilijan valtaa hänen työssään. Pitkän kokemuksen kautta vakautuneena siitä, että mitä paremmin opettaja on tuntiinsa valmistunut, sitä helpompi hänelle on kurinkin pito, valmistautui Emilio joka päivä hyvin huolellisesti, niin että tuntinsa tulivat yhä paremmiksi, täyteläisemmiksi ja vilkkaammiksi, oppilaat tarkkaavammiksi ja hän itse yhä tyytyväisemmäksi työhönsä, niinkuin puhuja, joka on puhujalavalla kunniata saavuttanut. Kun hän lyhyillä levähdyshetkillä tunnin kestäessä katseli ulos ikkunasta aavalle tasangolle, jolta kohoili monet valkoiset kirkontornit, näki hän ajatuksissaan ne monet sadat opettajat, jotka samoilla tunneilla työskentelivät sadoissa kylissä opettaaksensa ja kasvattaaksensa miljoonia lapsia; ja ajatus, että hänkin sai olla osallisena tässä suuressa, siunausta tuottavassa työssä, pani hänen sydämmensä innostuksesta sykkimään.

Emilio tiesi hyvin muutamain vanhempain moittivan häntä liian hellävaraiseksi ja valittavan, ett'ei heidän poikiansa, vaikka olivat kotona oikeita pikku piruja, koskaan koulussa kuritettu. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että samaa oli Pestalozzistakin sanottu ja että moni tämän oppilaitten vanhemmista ei ollut opettajaa edes tervehtinyt, niinpä muutamat olivat vihanneet häntä. Emilio tiesi myöskin, ett'ei hänen opetustapansa sindacoa miellyttänyt. Tämä oli kerran tullut häntä vastaan, kun hän talutti kädestä ja ystävällisesti puhutteli erästä luokkansa vallattomimmista pojista, ja silloin oli sindaco hänelle sanonut: — Ystävällisyyttä tuommoiselle! — Mutta Emilio oli nyt ihan varma siitä, että kaikki voitetaan hyvyydellä, joka on kehittynyt enkelimäiseksi lempeydeksi, eikä senvuoksi välittänyt mistään moitteista.

Hän kävi tervehtimässä sairaita oppilaita heidän kodeissaan, antoi vanhemmille hyviä neuvoja, suoden heille heidän epäkohteliaisuutensa anteeksi. Erityisellä rakkaudella hän kohteli huonolahjaisia oppilaita, valvoi ulkopuolella kouluakin huimapäisten käytöstä, eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta neuvoakseen heitä enemmän vanhemman veljen kuin opettajan tapaan.