Sydämmessään ja sielussaan hän tunsi olevansa ikäänkuin armontilassa, joka teki kaiken hänelle helpoksi ja hauskaksi. Tätä tunnetta vahvisti lisäksi ihana kevät, kaunis kylä, jossa joka taholla näki vihreätä ja sinistä, kaukaa virtoja ja Alppien valkoisia päitä, ja jossa kaikkialla maa, nurmi ja kukkaset tuoksuivat. Tämä tuoksu toi mieleen nuoruuden-ajan raittiit tunteet ja niitä seurasi toivo päästä joksikin tässä maailmassa, sekä päätös aloittaa aivan uudelleen henkistä elämäänsä. Hän ryhtyi jälleen lukuihinsa. Hän tuli illoin aikaisin kotiin, ja vaihdettuansa muutamia sanoja omituisen, parrakkaan metsänvartian kanssa, joka tuntikaudet istui liikkumatonna portin vieressä kysyen sopivaa arpajaisnumeroa, sulkeutui Emilio huoneesensa, tutki oppikirjojansa ja lueskeli ranskankieltä. Väliin hän myöhään illalla kuuli akkunansa alta Realen käheän äänen, joka huusi songertaen: — Hyvä, pitkitä vain! Lue sitä roskaa! — — — Oh sitä hullua, sitä pässinpäätä! — Mutta nämät sanat eivät vähääkään hänen rauhaansa häirinneet, päinvastoin johdattivat hänen mieleensä, mikä suuri ero oli hänen ja virkaveljen välillä, ajatus, joka yhä enemmän lujitti hänen hyviä päätöksiään.

Näin kiihkeässä mielentilassa kun oli, heräsi hänessä myös uuteen eloon uskonnollinen tunne, joka ei koskaan ollut tykkönään sammunut. Se ilmaantui vain epämääräisenä tunteena, melkein pelkkänä toivomuksena, että sielu pysyisi puhtaana huonoista ajatuksista, ja siten valmistuisi ottamaan vastaan uskoa, josta hänellä ei ollut vielä edes selvää käsitystäkään. Myöhään yöhön hän mietteissään seisoi ikkunan ääressä katsellen avaraa, kuun valaisemaa tasankoa ja näki mielikuvituksissaan äitinsä, siskonsa, hyväntekijänsä ja rakkaan Faustina ystävänsä, jotka kaikki loivat häneen uuden elämän toivoa. Lopulta hän haki kirkkoherran seuraa sekä tilaisuutta avatakseen hänelle sydämmensä, niinkuin poika puhuu asiansa isälleen. Mutta kun tuo hyvä pappi huomasi Emilion sieluntilan, kauhistui hän ajatellessaan, että tästä syntyisi syvämielinen ja mieltä jännittävä keskustelu, ja keskeytti sentähden äkkiä puheen tarjoamalla lasillisen viiniä sekä kääntämällä haastelon jollekkin hauskemmalle alalle.

Silloin kääntyi Emilio don Brunan puoleen, jonka kanssa jo oli päättänyt ruveta latinaa lukemaan, Emilio tunsi sydämmensä lämpiävän joka kerta kun näki tuon kunnon vanhuksen rehelliset kasvot, ja puristi hänen voimakasta kättään. Mutta hän huomasi pian, ett'ei voisi tällekkään sydäntänsä avata; sillä jos hän sanankin sanoi sielunsa tilasta, kävi pappi totiseksi ja kuunteli kunnioittavasti, mutta pysyttelihe ulkopuolella ainetta, taputteli vain Emiliota olkapäälle ja lausui: — Oi, mikä kelpo nuori mies! Mitkä hyvät tunteet! — lyhyesti, teki niinkuin viisaan papin sopii, joka käsittää, että jokapäiväiset korulauseet — ja muuta hänellä ei olisi ollut antaa — pikemmin vahingoittavat kuin edistävät niitä heikkoja ajatusten ja tunteitten taimia, joita hän aavisti nuoren ystävänsä sielussa nousevan.

Yksi ainoa asia hämmensi Emilion sopusointuisata mielentilaa ja se oli tuo väkevä tunne, mikä hänet kevään tullen valtasi joka kerta, kun näki tai puhutteli neiti Pedania. Tyttö ihan hehkui terveyttä ja hänen vartalonsa näytti käyneen entistänsä kauniimmaksi, vaikka kasvot eivät olleet muuttuneet vaan ilmaisivat yhä voimakasta ja tyyntä nuoruuden tuntoa. Tunne, minkä hän Emiliossa herätti, ei ollut rakkautta, vaan ainoastaan jonkinmoista veren hehkua; se loi hänen mieleensä sekavan joukon kiihoittavia kuvia, joissa kussakin näkyi tytön vartalo ja eri ruumiin asentoja, mutta kasvoja ei ainoassakaan. Nämät kuvat kulkivat salaman nopeudella Emilion sielun läpi, jopa väliin koulussakin, jos oli tavannut opettajattaren vähää ennen kuin luokalle meni. Tuo veren kuohahtaminen kävi lopulta niin väkeväksi, että hän eräänä päivänä paljasti mielentilansa. Hän seisoi opettajattaren pienen puutarhan portilla ja puheli tytön kanssa tarkastajan pian odotettavasta käynnistä tuijottaen tuota kaunista kättä, joka piteli aitauksen rautaisesta säleestä, ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä, kun häneltä äkkiä aivan aiheettomasti pääsi jokapäiväinen, typerä ja samalla liian selvä kohteliaisuus. Hän hämmästyi itsekin tyhmyyttään ja rohkeuttaan. Opettajatar katseli häntä tarkkaan, ja kun oli Emilion muodosta huomannut, ett'eivät sanat ilmaisseet mitään satunnaista mielenjohdetta, vaan ajatusten tavallista suuntaa, ehkäpä jonkinmoisia toiveita, sanoi hän tyynesti, katsellen Emiliota kireestä kantapäihin: — Ottakaa telineliikkeitä.

Eräitä opettajakunnan parioita.[22]

Kolaus koski kipeästi ja pani Emilion moneksi päiväksi vapisemaan harmista ja häpeästä; kuitenkin se vaikutti hyvääkin samalla lailla kuin tulikuuma rauta haavassa. Loukattu ylpeys tukahutti aistillisuuden äänen, ja kun tämä oli vai'ennut, tunsi Emilio itsensä taas vapaaksi.

Toinen seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pienestä vuorikylästä, näet, saapui aivan odottamatta eräs virkatoveri, tunnettu tilapäinen runoilia, joka sepustuksiinsa käytti paikkakunnan kielimurretta. Hän tuli pyytämään, että Emilio hänelle kirjoittaisi kouluneuvostolle lähetettävää palkanlisäys-anomusta, perustettua syille, joita ei puoliakaan olisi ehditty yhdessä päivässä luetella ja selittää.

Virkatoveri muistutti vanhasta persialaisesta noidasta, ontui, oli kierosilmä, hiukset pitkät, harmaat. Emilion kanssa puhui pelkkää kirjakieltä, arvatenkin siksi, ett'ei epäiltäisi hänen kykyänsä; vaan hänen ääntämisensä oli virheellistä. Hän sanoi tahtovansa nuorta, äsken päässyttä opettajaa kirjoittamaan anomusta, ei sen vuoksi, ett'ei itse muka taitaisi sitä tehdä, mutta sentähden, kun ei sitä kirjoitustapaa, jota hän oli oppinut, enää hyväksytty, sillä kirjoitustapa niinkuin kaikki muutkin maailmassa oli muuttunut, eivätkä viran-omaiset suvainneet niitä opettajia, jotka kirjoittivat vanhan-aikaisesti. Miesparka oli myös kylänsä rajasuutarina saadakseen siitä pieniä lisätuloja. Hänellä oli poika sotapalveluksessa. Kiitokseksi Emilion avusta hän sepitti pari säettä, niin surumielistä, että Emilio oli vähällä pistää kätensä taskuun antaakseen hänelle lantin.

Vanha opettaja palasi monta kertaa Caminaan Emiliota tervehtimään, toipa eräänä päivänä mukaansa yhden kumppaneistaan, itseään vieläkin köyhemmän ja omituisemman ukon, joka oli tullut sinne perimään palkkaansa ylöskantomieheltä. Kurjan henkensä piteeksi vanhus oli pienen kuntansa sekä opettajana että postinhoitajana, lisäksi naapurikunnan sihteerinä, Sitäpaitsi hän ansaitsi silloin tällöin muutaman liren myymällä oravia, joita pyydysteli ihmeteltävällä näppäryydellä. Mies eli ainaisessa pelossa, että menettäisi jonkin toimistansa, ja aina siitä päivin, kun oli jostakin maaseutulehdestä lukenut kaksi pientä, häntä vastaan tähdättyä kirjoitusta nimeltä Joka paikassa läsnäoleva opettaja ja Palkkojen kasaantuminen, synkistyivät hänen kasvonsa joka kerta kun vaan sanomalehden näki.

Tältä mieheltä sai Emilio tietoa eräästä toisessa kunnassa palvelevasta opettajasta, joka "saadaksensa ruumiinsa ravinnon" oli ollut haudankaivajan sijaisena hänen pitkällisen sairautensa aikana, ja että tästä oli kerrottu il Popolon lisälehdessä.