— Sitä paitsi — tarkastaja päätti — kuka tietää? Ehkäpä kaikki onkin pelkkää valhetta eikä löydykkään mitään kasvatustiedettä. Kuka tiesi Spencerin väite lopultakin on tosi: jos itsekasvatus on järkähtämätön perusohje, miksi ei sitte jätetä lasta luonnon kehitettäväksi?
Kirkkoherra hymyili suostumukseksi ja sanoi hyvästi.
Tarkastaja, joka aatteista raskaissa vanhuksissa tavallisella tuttavallisuudella takertui kiinni ihmisiin, jotka edes vähän jaksoivat kuunnella hänen laverrustaan, tahtoi Emiliota seuraamaan itseänsä Harmaa Hattu nimiseen ravintolaan jotakin nauttimaan.
Siellä hän lähti loppumattomille harharetkille saksalaisen kasvatus-opin sokkeloihin. Sitten kertoi toisessa koulussa tavanneensa opettajan, joka ei ollut selvänä; sen johdosta koko joukon havaintoja, joita itse oli tehnyt juopumisen vaikutuksesta sanojen ja numeroiden muistamiskykyyn. Hän toivoi näiden havaintojen luovan uutta valoa muistitieteesen ja merkitsevän paljo kansakouluissakin.
Paikkakunnan kaikki opettajat ja opettajattaret saattoivat tarkastajaa majataloon. Siellä seisoivat hänen ympärillään kuunnellen hänen puheitaan, siksi kunnes hän lähti kyytihevosella, kaikkien vilkuttaessa nenäliinoillaan. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi noutamaan paperia, jonka oli unhoittanut. Sitten matkusti ja huusi Emiliolle: — Huomenna lähetän kirjan, jonka teille lupasin.
Kirjaa hän tietysti ei koskaan lähettänyt, eikä kukaan häntä sen koommin nähnyt. Ainoa mitä hänestä kylässä muistettiin, oli tuo tavattoman iso panamahattu, jonka alta kuohui kuin lähteestä tyhjentymätön jono käsittämättömiä sanoja.
Voimistelun marttiirat.
Tutkinnon päätyttyä olisi Emilio halusta heittäytynyt kuukauden ajaksi täydelliseen lepoon; mutta sitä hän ei saattanut, sillä hänellä oli opetus-asiain ministerille velka suorittamatta. Täytyi näet hankkia itselleen todistus voimistelun opettamisen taidosta. Hänen ylhäisyytensä oli määrännyt, että jokainen, jolla ei ollut ensi lukuvuoden alussa semmoista todistusta, oli pidettävä kykenemättömänä opettamaan. Siksi oli Emilio jättänyt hakemuksen saadaksensa ottaa osaa kuukauden kestävään voimistelukurssiin, joka oli tänä kesänä pidettävä hänen syntymäkaupungissaan, juuri niitä opettajia ja opettajattaria varten jotka, niinkuin hänkin, olivat olleet kovakorvaisia yhä uudistetuille virallisille kehoituksille.
Tuskin oli tutkinto mennyt, niin Emilio täytti matkareppunsa, nosti voimistelijoille määrätyn stipendin, pisti kirjoittamansa voimistelua koskevan esitelmän taskuunsa ja läksi matkaan perin hyvillään kun valtion varoilla (1 lira 66 centesimoa päivää kohden) pääsi tapaamaan sisartaan ja hyväntekiöitään.
——een tultuaan oli hänellä varsin odottamattomana ilona se että tapasi koko joukon entisiä tovereita, joista ei ollut moneen aikaan kuullut mitään. Suuressa opettajajoukossa, joka parveili voimisteluhuoneen portilla, hän näki neiti Strinatin Garascosta, neiti Mancan Piazzenasta, herra Calvin Altaranasta, ja kun kaikki olivat asettuneet katoksen alle riviin, tarkoin kuunnellakseen erään valkopartaisen tarkastajan esiinhuutoja, kuuli Emilio nimen Falbrizio mainittavan, jonka jälkeen tuttu ääni vastasi: on.