Neiti Galli oli talven kuluessa menettänyt isänsä, valvottuansa kertaakaan riisumatta kaksikymmentä yötä tämän vuoteen ääressä. Mahdotonta on kertoa kuinka hän suri tuota kuoleman tapausta. Jopa liiaksikin.
— Väliin näette tapahtuu — sanoi rouva, selittääkseen, mitä tarkoitti tuolla sanalla liiaksi — että tuommoiset nuoret ja kauniit opettajattaret ovat epätoivoissaan — — — tehdäkseen niinkuin kirjoissa jutellaan. Niin, en minä tahdo väittää — riensi hän lisäämään, nähdessään, minkä vaikutuksen sanansa tekivät Emilioon — ett'ei hänen surunsa ollut todellista — — — varsinkin kun sindaco ei suonut hänelle kolmea päivää pitempää lupaa, vaan hänen täytyi melkein oitis pitää tuntinsa semmoisessa mielentilassa, tyttö paran, että oppilaansa nyyhkyttivät kilvan hänen kanssaan. Sitä sindacoa, sydämmetöntä ihmistä!
Mutta nyt se, Jumalan kiitos, on tullut hieman paremmaksi, saatuansa niinkuin tahtoi Case Rosseen tuon naidun opettajattaren, jonka tähden hän, rouva Falbrizio, oli saanut niin paljon harmia kärsiä. Sindaco oli hankkinut miehelle pienen toimen kunnallishallituksessa, ehkä antaakseen hänelle myöhemmin sihteerin viran.
— Ja sentähden — sanoi rouva kiiluvin silmin ja happamasti hymyillen — on hän sijoittanut perheen kunnantaloon oman huoneensa viereen, niin että jos hänellä vaikka yöllä olisi joku tärkeä asia antaa miehelle toimitettavaksi, ei hänen tarvitse muuta kuin naputtaa seinään. Ja sillä lailla — — — niin sanotaan — — — käy virkakin paremmin.
Sitten kertoi, että Samis'in herrasväki jaksoi hyvin ja että Generi poika teki ihmeitä Turinin teknillisessä koulussa sekä oli tullut niin hienon nirsuksi, ett'ei lupa-ajoilla enää tahtonut syödä isänsä kanssa samassa pöydässä. Muuten se varmaankin aikaa myöten oli tuottava kunniata syntymäseudulleen.
— Oletteko tavanneet herra Calvia? — kysyi rouva Falbrizio lopuksi, — Menkää häntä hakemaan, niin saatte kuulla kauniita juttuja voimistelusta. Jospa tietäisitte, kuinka häntä harmittaa, ett'ei hän ole sitä keksinyt. Lahjakas mies muuten, kun vain ei hänellä olisi tuo kätilöin vaimona, joka mustasukkaisuudellaan tekee hänet hulluksi ja joka itse on siihen määrään sekapäinen, ett'ei yksikään synnytys enää käy onnellisesti paikkakunnalla. Mustasukkainen vielä viidenkymmenen vanhana! Ja nähtyänsä niin paljon maailmassa — — — Huomatkaa, että sanoin nähtyänsä, enkä tehtyänsä, niinkuin kaikkein muiden on tapa sanoa. Oh, minkaltaisessa maailmassa me elämme!
Herra Calvi oli todellakin virallisen voimistelun ilmi vihollinen ja taipui siihen ainoastaan ylpeällä ylenkatseella, ottamatta edes takkia yltään, takkia, joka oli yhtä täynnä likapilkkuja kuin ennenkin ja jonka taskut pullottivat täynnänsä papereita, ihan kuin ennen Altaranassakin. Eräänä päivänä hyökkäsi herra Calvi välitunnilla Emilion kimppuun ja esitteli hänelle aatteitaan.
Voimistelu järjestettyine ja laskumääräisine temppuineen, semmoisena kuin se nyt korkeasti viisaan De Sanctis'in[23] älyn mukaan sälytettiin koulujen niskoille, oli suoraa hulluutta ja tulee muutamain vuosien päästä yleiseksi naurun aineeksi. Hänen, Calvin, ajatuksen mukaan täytyi, jos mieli fyysillisesti ja moraalisesti ihmistä kasvattaa, palata takaisin ihmisen alkuaikoihin. Nyt kun tiede on todistanut, että alku-ihminen oli nelikätinen eläin, tottunut useimmiten kulkemaan nelinryömin, seuraa siitä, että meidän, antaaksemme ruumiille vähitellen takaisin entisen terveytensä, väkevyytensä ja notkeutensa, tulee panna lapset liikkumaan kaikilla neljällä raajalla, toisin sanoen, on keksittävä voimistelu, jonka ainoana perusteena ja telineenä on puu, kasvava puu tietysti. Puussahan ovat kaikki voimistelutelineet kuin yhdistettyinä: runkoa käytetään kiipeämiseen, oksat soveltuvat tangoiksi ja nojapuiksi, niillä voi harjoittaa hyppimistä toiselta toiselle, tasapainossa pysymistä kävelemällä pitkin niitä ja sitä paitsi saattaa niiltä hypätä alas hyppäämisen harjoitukseksi. Sitäpaitsi puu on terveellisin voimisteluhuone, sekä happeen tähden, jota lehdet huokuvat, että lehtien vihreän värin vuoksi, se kun suopi lepoa silmälle. Siis olisivat lapset totutettavat leikkimään, syömään ja lukemaan puissa, niin kaikki heidän ruumiilliset voimansa pian ja sopusointuisasti kehittyisivät. Lisäksi löytyy vielä pätevä historiallinen syy, jota ei saa unhoittaa: puu keskellä maallista paratiisia oli hyvän ja pahan tiedon tunnuskuvana: vapauden puu on merkki ihmisen vapautumisesta yhteiskunnan jäsenenä; voimistelupuu olisi ruumiillisen uudestisyntymisen tunnuskuvana — — — Muuten vaati tuuma laajaperäistä kehittämistä, ja hän, Calvi valmisteli parast'aikaa esitelmäjaksoa tästä aineesta.
— Saammepa nähdä — sanoi hän lopulta. — Tätä nykyä olen pakoitettu tanssimaan ilvenukkena niinkuin kaikki muutkin, koska korkeat herrat, joilla valta on, niin tahtovat. — Ja hän lisäsi ylpeästi hymyillen: — Jonakin kauniina päivänä lienen minä se, joka pakoitan heitä tanssimaan.
Harjoituksia jatkettiin yhä ja melkein joka päivä sattui omituisia pikku tapahtumia.