Vaikeinta ja vaivaloisinta vanhoille eivät suinkaan olleet liikkeet, vaan itse voimistelun teoreettisen puolen oppiminen ja muistaminen. Moni huonomuistinen ukko ei saanut millään päähänsä tätä uutta sotilas-akrobaatti-kieltä. Puolet oppiajasta oli jo kulunut, ilman että muudan oppilaista, pieni, kurttunaamainen seitsemänkymmenen vuotias äijä, puettu siniseen piikkokankaiseen pukuun, sauva alati nojanaan, saattoi käsittää, miksi komennettaessa oikealle, vasemmalle juuri käännyttiin sinnepäin, missä voimistelian oikea ja vasen puoli oli, eikä sen mukaan, kuinka nämä suunnat olivat opettajaan nähden. Ehtimiseen hän astui väärin ja löi sitten otsaansa vanhalla, suonisella kädellään, epätoivoissaan ja maata tömistäen.
Sitten siellä oli pieni pappi parka, hyvin laiha ja niin köyryselkäinen, että kulki melkein kaksin kerroin, puettu kuluneesen, vihreän kellertävään takkiin. Jokaista uutta liikettä otettaessa, tuo pikku äijä rukoili voimistelun-opettajaa vapauttamaan häntä sen tekemisestä, rukoili matalalla äänellä ja surkeasti niinkuin kerjäläinen pyytää almua Jumalan laupeuden tähden. Opettaja kehoitteli ja lirputteli ja saikin hänet koettamaan. Mutta kun hänen piti hypätä nuoran yli, joka ei ollut käden leveyttä korkeammalla maasta, kielsi hän itsepintaisesti, pudisteli päätänsä ja teki kieltävän liikkeen vapisevalla kädellään.
— No, no, teidän kunnian-arvoisuutenne — sanoi voimistelun-opettaja; — nythän on kysymyksessä yksi ainoa hyppäys, että oppisitte alkuasennon ja hypyn nuoran yli, voidaksenne sitte opettaa niitä pojille; yksi ainoa hyppy.
Pappi ravisteli kieltävästi päätään ja opettajan täytyi jättää asia sikseen.
Viime päivinä puhui Emilio enimmäkseen neiti Mancan kanssa, joka oli Emilioon tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran, kun toisiansa tapasivat, neiti tervehti silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi hävennyt näyttäytyä Emiliolle vanhentuneena. Hän oli tosiaankin suuresti vanhentunut, mutta nuo kuihtuneet kasvot, joihin huolet ja nöyryytykset olivat jälkensä jättäneet, ilmaisivat samaa lempeätä nöyryyttä ja osaansa tyytymystä kuin ennenkin, ja tuolla hoikalla ruumiilla oli sama nunnamainen sulo kuin ennen. Kun Emilio kuuli hänen äänensä, muisti hän liikutettuna niitä rauhallisia iltoja, joita oli viettänyt opettajattaren kodissa, tämän ommellessa alttari-liinaa kylän kirkkoon. Neiti Mancan äiti eli vielä, eikä mitään sanottavampaa ollut tapahtunut. Kaksisataa tyttöä entisten lisäksi oli nauttinut hänen hoitoaan ja hyväilyjänsä, neljä uutta tarkastajaa oli saattanut hänet vapisemaan leipäpalastaan, neljä tutkintoa lisäksi oli pitänyt häntä, kukin kuukauden ajan, peloittavassa tuskassa, kyyneleitä hän oli saanut vuodattaa ansaitsemattomain soimausten ja lasten kiittämättömyyden tähden — muuta ei ollut kerrottavaa.
Emilio kysyi häneltä Piazzenan tuttavista.
Siellä oli yhä edelleenkin sama kirkkoherra, ja tuolla painolla hän tahtoi varovasti sanotuksi, että entinen ei ainoastaan elänyt, vaan elipä samalla lailla kuin ennen. Sindacon puhtaudelliset ja kielelliset harrastukset olivat käyneet yhä suuremmiksi, mutta hän oli joutunut tekemisiin opettajan kanssa, joka oli oikea kieliniekka ja he riitelivät niin että kuului kauas kadulle. Don Biracchio yhä lihosi ja asui yksin töllissään.
— Entäs neiti Fanari? — kysyi Emilio uteliaasti ja hymyili.
Opettajatarkin hymyili, sillä hän ymmärsi opettajan haluavan tietää, oliko tuo merkillinen salaisuus saatu ilmi, mutta kumminkin hän epäili antautua tähän arkaan aineesen, josta hän ei koskaan ennen ollut puhunut opettajan kanssa. Kun hän näki Emilion poikamaisen uteliaisuuden ja suuren ystävyyden itseänsä kohtaan, voitti hän vastenmielisyytensä ja vastasi hymyellen Emilion kysymyksiin.
Salaisuuden perille ei oltu tultu, vaan toveri teki yhä pikku matkojansa Turiniin, aina tyynenä ja tutkimattomana; kaikki olivat entistään uteliaammat ja aivan raivoissaan, sekä kokivat kaikin tavoin saada asiasta selkoa. Lopulta, kun oli saatu tietää, että opettajattaren pöydällä kirjekuoressa oli valokuva, jota tämä useasti katseli, lahjottiin hänen pieni piikansa ottamaan se kerran opettajattaren poissa ollessa ja toivottiin niin lopultakin saatavan tietoon, kuka tuo salaperäinen rakastaja oli. Tuskin oli valokuva saatu, ennenkuin neljä, viisi henkeä heittäytyi, uteliaisuudesta halkeamaisillaan, sen ylitse.