— Noh? — kysäsi Emilio.
— Se olikin paavin, pyhän Leo XIII:sta valokuva — vastasi opettajatar syvällä kunnioituksella.
Hän lisäsi hymyellen, pettymyksen saattaneen nuo uteliaat herrat aivan hulluiksi — — —
Emilio purskahti nauramaan. Sitten kysyi, kuinka opettajattarien ritari jaksoi varsinkin sydämmensä puolesta.
— Oh, asian-ajajako! — sanoi neiti Manca, arvaten Emilion tarkoittaneen tämän pääasiallista ominaisuutta.
Asian-ajajaa oli kova isku kohdannut. Altossan kaunis opettajatar, joka ihastutti kaikkia ja johon asian-ajajakin oli hurmaantunut, oli mennyt naimisiin. Nuori insinööri, joka vietti kesäänsä siellä kylässä, oli rakastunut tyttöön ja nainutkin hänet vastoin erään rikkaan sedän tahtoa, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisista, vaan oli ruvennut koulu-legaatiksi vartavasten, voidaksensa siirtää veljentyttären johonkin toiseen virkaan. Itse rehtorin oli täytynyt ryhtyä asiaan suojatakseen opettajatarta sedän vainoomisilta; olikin hänen lopulta onnistunut lepyttää setä ja taivuttaa hänet antamaan suostumuksensa. Häitä oli vietetty Altossassa, ja kun nuori pariskunta matkusti, olivat lapset, viran-omaiset ja koko joukko kylän asukkaita saattaneet heitä pari kilometriä sekä täyttäneet vaunut kukkasilla. Seuraavana suvena oli nuori rouva käynyt kylässä, komeassa ruhtinaallisessa puvussa, oli ollut vielä entistänsä kauniimpi ja ystävällisempi sekä pitänyt kesäkoulua entisille oppilailleen. Tätä nykyä hänellä oli itsellään pieni lapsi ja hän oli onnellinen.
Neiti Mancan tätä sanoessa huomasi Emilio hänen katseessaan tuon epämääräisen kaipuun, jota ennenkin oli nähnyt hänen silmissään; kaipuun, joka oli syntynyt siitä, että hän vuosikausia oli nähnyt sadottain pikku tyttöjä koulupenkeillään, voimatta yhdellekkään sanoa: sinä olet minun. —
Lopulta koitti tutkintopäivä. Tutkinnon oli määrä olla julkinen ja voimisteliat tiesivät, että paitsi muita rehtori, pispa ja sindaco aikoivat saapua. Silloin päättivät vanhemmat opettajattaret pyytää tarkastajalta päästäksensä tekemästä muutamia liikkeitä ja puhuivat asiasta opettajattarelle. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, ja saadaksensa asian selville, hän asetti oppilaat kahteen riviin ja pyysi, että ne, jotka tahtoivat vapautusta, astuisivat pari askelta eteenpäin ja muut jäisivät paikoilleen. Kolmekymmentäkahdeksan opettajatarta otti askeleen eteenpäin. Ainoastaan nuot kaksi nuorempaa pysyivät paikoillaan. Asia ilmoitettiin tarkastajalle, joka vuorostaan alisti sen rehtorin päätettäväksi ja tämä antoikin suostumuksensa, vähän asiata ajateltuaan.
Tästä huolimatta näyttivät vanhat opettajattaret kovin pelästyneiltä ja hämmästyneiltä, kun sitte tuona tärkeänä päivänä astuivat yleisön eteen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisinsa. Miesten leuat olivat sileiksi ajetut ja naisten päät huolellisesti su'itut. Pitkän voimisteluhuoneen toista seinää istuivat kutsuvieraat, kaikki niin sanottuja parempia ihmisiä, joista muutamat näyttivät olevan hyvin vähän hienotunteisia. He käyttäytyivät niinkuin ihmisten on tapa käyttäytyä vanhojen tai ontuvain eläinten kilpajuoksuissa, jommoisia muutamilla paikkakunnilla pannaan toimeen; sillä erotuksella kuitenkin, että jälkimäisiä paikkakunnan sanomalehdet päivää jälkeenpäin kutsuvat julmiksi huvituksiksi ja yleisön iloa sanovat raakamaisuudeksi.
Ikävintä kaikesta oli nähdä kuinka voimisteluhuoneesen lasketuista tutkittavien opettajattarien lapsista pienemmät nauroivat äitiensä ujoudelle ja kummallisille liikkeille ja kuinka taas vanhempia lapsia, jotka asian ymmärsivät, harmitti yleisön loukkaavat hymyillyt.