Sinä vuonna oli Camina, Emilion suureksi kiusaksi, täynnänsä kesävieraita, jotka eivät koskaan saaneet kylläänsä huviretkistä ja juhlista. Kaiken tämän turhamaisuuden näkeminen, vaunujen ratina, kadulta myöhään iltaisin kuuluva herrain ja naisten iloinen lavertelu ärsytti enemmän kuin koskaan ennen Emiliota, kun hän istui lukemassa huoneessaan. Hän viskeli kirjoja nurkkiin ja hänen sydämmessään heräsi jälleen viha rahaa vastaan, tuo nöyryytetyn köyhälistön raivo ja vastustamaton halu järkähyttää olevia oloja. Hän ei kuitenkaan löytänyt näissä tunteissa enempää lohdutusta kuin ennenkään. Sitäpaitsi hän nyt selvään näki kuinka jykevä yhteiskuntarakennus oli. Tämä teki hänet alakuloiseksi ja saattoi hänet uskomaan maailman nykyistä tilaa kohtalon sallimaksi tahi jonkun julman oikeuden tuottamaksi, jonka syitä hän ei saanut selville, ja jota vastaan nouseminen olisi ollut järjettömyyttä.
Nämät ajatukset saattoivat Emilion niin alle päin, että hän lakkasi lukemasta, ei noudattanut kutsuja huviretkille, eikä lähtenyt ulos moneen päivään. Kirkkoherra aavisti pahaa ja pistäytyi eräänä iltana Emilion luo virkistämään häntä.
— Teidän täytyy oppia oikein yhdistämään työ ja huvitus, huvitus ja työ — sanoi hän, tehden tavallisen liikkeen sormillaan.
Mutta kun huomasi Emilion todella alakuloiseksi ja että tätä halutti avata sydäntänsä hänelle, pötki hän äkkiä tiehensä lausuen muutamia ystävällisiä sanoja ovessa, portaissa, vieläpä kadullakin.
Ainoa, jonka onnistui saada Emilio ulos, oli don Bruna, joka eräänä aamuna tuli hakemaan Emiliota Saliceen aamiaiselle.
Emilio todella virkistyi nähdessään tuon pirteän pikku papin, joka hääri puutarhassaan kooten kasviksia ja hedelmiä ja riemuiten kesäisestä päivästä. Heidän istuessaan vaatimattoman, siistin ruokapöydän ääressä, elähytti isäntä hänen kuoleentunutta mieltänsä hauskoilla, viattomilla pikku kertomuksillaan. Hän saikin rohkeutta verratessaan itseänsä rumaan sisarentyttäreen, joka raukka paljosta lukemisesta oli saanut silmänsä kipeiksi ja kulki aina alla päin onnistumattomien tutkintojensa tähden. Hänen rinnallaanhan Emilio, tutkinnon suorittanut opettaja, oli oikein etu-oikeutettu olento, joka oli kiivennyt kunnian kukkuloille. Siitä huolimatta ei hän ollut niin iloinen kuin tavallisesti ja don Bruna sen kyllä huomasi.
— Ratti kulta — sanoi hän äkkiä — te olette jostakin pahoillanne.
— Oh, minäpä tiedän, mikä on hätänä — sanoi Johanna emännöitsiä, joka samassa astui tirskuen sisään. — Herra opettaja on siksi suruissaan kun kaunis opettajatar matkusti pois.
Hän tarkoitti neiti Pedania, joka vietti lupa-ajat Turinissa. Emilion teki mieli läjäyttää palveliaa vasten suuta ja aikoi juuri vastata, kun samassa unhoitti koko harminsa nähdessään veljenpojan käyvän aivan tulipunaiseksi.
Emilio ajatteli itsekseen, mikä saattoi olla syynä semmoiseen hämilleen joutumiseen; johtuiko se turmeltuneen, tekopyhän pappiskokelaan alhaisesta himosta vai perustuiko siveellisen miehen kauniisen, palavaan rakkauteen, joka voi hillitä intohimonsa, vaan ei teeskennellä.