Täällä teaatterissa täytyi Emilio paran opettaa aina Tammikuun loppuun saakka. Sillä ajalla huoneistossa usein pidettiin öisiä tansseja, sattuipa välistä, että kun Emilio aamulla tuli kouluun, oli lattia täynnä appelsiinin kuoria ja karamelli-paperia, joita pojat sitte nuoleskelivat; ja hiestä sekä ruokahöyryistä sakea ilma saattoi Emiliota tuntemaan itsensä varsin levottomaksi ja nöyryytetyksi.
Kaikeksi onneksi pian virkisti häntä tieto, että palkintojen jakaminen oli tapahtuva Helmikuun ensi päivinä ja että hän oli valittu pitämään juhlapuhetta.
Sindaco kammoi siinä määrässä tämmöisiä tilaisuuksia, että tavallisesti oli niihin tulematta; mutta tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä sen juhlalliseksi ja itse ottaa siihen osaa. Tähän päätökseen hän oli tullut kateudesta, kun luki il Popolosta muhkean kirjoituksen, jossa kerrottiin uudesta jalomielisyyden todistuksesta, minkä Stazzellan sindaco oli osoittanut. Tämä näet oli antanut jakaa palkinnot puutarhassaan, tavattoman isossa ansari-huoneessa isojen harvinaisten kasvien ja ihanien kukkien keskellä, joista kertoja laajalti lateli.
— Hän pani toimeen juhlan ansarissa — sanoi Lorsa; minä panen teaatterissa.
Kumma kyllä, Stazzellassa ei ollut teaatteri-huonetta.
Palkinnoiksi sindaco antoi koko joukon kirjoja, jotka joku kreivi oli joskus kunnalle lahjoittanut; muitten muassa niissä oli Rovanin Sadan vuoden historia punaisissa korukansissa. Siitä sindaco määräsi — tietämättä mitä se sisälsi — edellisen osan luokan ensimäiselle ja jälkimäisen toiselle oppilaalle. Sindaco kutsui juhlaan koko kunnallishallituksen ja paljon tuttujansa, yksin lähikylistäkin. Mutta kun äsken oli satanut paljon lunta, saapuivat vaan harvat.
Vaikka yleisö oli harvalukuinen, esiintyi Emilio sydän kurkussa, sillä nyt hän ensi kertaa piti julkista puhetta.
Hän oli kirjoittanut neljätoista sivua Kasvatuksen merkityksestä, suureksi osaksi muisteloita siitä, mitä oli lukenut; mutta ne todistivat puhujan suurta rakkautta aineesensa, ja siinä oli paljon kauniita kuvauksia. Kirjoittajan sydämmen kuuli sykkivän tässä puheessa, mutta samalla hän puhui liiaksi tunteille, eikä tuo oikein ollut yleisön mukaista. Emilio luki puheensa niin liikutuksissaan, että kun joskus nosti silmänsä paperista ja katseli yleisöä, hän tuskin tunsi harvalukuiset saapuvilla olevat naiset, legaatin pojan, joka kivettynein kasvoin kuunteli, don Brunan valkopään ja neiti Pedanin pienen hatun. Opettajattaren takana istui karabinieerien päällikkö, mulkoillen silmiään ja väännellen viiksiään.
Emilio luki teeskentelemättömän sydämmellisesti ja hänen puheensa näytti syvästi vaikuttavan noihin ihmisiin, jotka olivat tottuneet kuulemaan pakon luomia, tunteetta lausuttuja korupuheita.
Kun hän oli puheensa päättänyt, paukutettiin käsiä, ja kirkkoherra, joka pian sen jälkeen piti pienen puheen hänkin, lausui kohteliaita sanoja Emiliolle. Moni kunnan mies ja lasten vanhemmat toivottivat hänelle onnea, muitten muassa metsänvartia, jonka tukeva kädenlyönti teki Emiliolle hyvää. Neiti Pedani, kaiken tunteellisuuden julkivihollinen, sanoi suoraan, astuessaan Emilion ohi: — Minä onnittelen; mutta tiedättekö — — — me kaksi olemme täydellisiä vastakohtia.