Sindaco, jolle koulu-legaatti oli puheen kestäessä useasti kuiskutellut, mutisi Emiliolle: — Hyvä, hyvä — — — mutta vähempi makeus riittää, minä pyydän. Teidän "rakkaat" lapsenne sohjasivat eilen illalla nurkkani täyteen sikamaisia sanoja.
Koulu-legaatin vaimo.
Epäsointuisat säveleet kumminkin haipuivat onnentoivotuksiin.
Ollessaan yksin kadulla Emilio ihmeekseen näki koulu-legaatin vaimon lähestyvän, taluttaen poikaansa, joka oli saanut palkinnon. Vaimo ei ollut kertaakaan vuoden kuluessa tullut kouluun tiedustelemaan pojastansa, vaan oli aina katsellut opettajaa melkeimpä vastenmielisesti. Nyt sitä vastoin hän säteilevin kasvoin astui Emiliota vastaan ja kiitteli minkä jaksoi hänen puhettaan, sanoen siinä huomanneensa suurta kykyä, ja sydäntä, paljon sydäntä. Rouva oli vieläkin ihan liikutuksissaan. Hänellä oli aivan samat ajatukset kasvatuksesta, sen tuli perustua hyvyyteen, kärsivällisyyteen ja itsensä kieltämykseen, ja hän kiitti opettajaa, tosin liian myöhään, kaikesta tämän osoittamasta hyväntahtoisuudesta hänen pojalleen, joka aina kotona puhui opettajasta.
— Opettaja, jolla on sydäntä, semmoista olen aina toivonut pienokaiselleni. Jos sydäntä kerran on, niin on kaikkea muutakin. Puheessanne osoititte, että teillä on suuri sydän.
Kun Emilio kuuli nämät paljot puheet sydämmestä ja näki tuon lyhyen pyöreän käden, jolla rouva huitoi kuin olisi tahtonut siunaella opettajaa, muistui hänen mieleensä kolme päivää sitten tapahtunut riita rouvan kodissa, ruokapöydässä, jolloin mies ja vaimo ensin olivat nakelleet toisiansa koviksi keitetyillä munilla ja leivänpalasilla ja sitten uhanneet isolla kahvelilla ja paistiveitsellä, niin että naapurit olivat rientäneet apuun. Emilio ei tiennyt mitä vastata; hän tunsi vastenmielisyyttä, sillä rouvan liiaksi voidellut hiukset, julkeat, kovat kasvot ja koko tuo lyhyt, paksu olento häntä ällötti. Rouva koki peittää runsaasti kuluneet neljäkymmentä vuottansa ilettävillä nuoren tytön eleillä, jotka johtivat mieleen paikkakunnalla liikkuvia hänen nuoruuttansa koskevia juttuja.
Emiliota vaivasi joku hämärä ja kiusallinen aavistus, että hän ehkä oli puheellansa tunkenut ihrakerrosten läpi rouvan tuntohermoihin, joihin mies ei koskaan ollut saanut toisellaisia nuoliansa sattumaan. Hän vastasi kylmästi rouvan uudistettuihin kädenpuserruksiin, kun tämä jäähyväisiksi soi hänelle pari suloista, nääntyvää silmänluontia. Ajatuksiinsa vaipuneena Emilio ei aluksi huomannut, mitä Reale puhui. Tämä ahdisteli Emiliota siitä, ett'ei puheessa ollut sanaakaan lausuttuna opettajakunnasta.
— Hitto vieköön! — sanoi — meidän täytyy käyttää tarjona olevia tilaisuuksia, antaaksemme ihmisten tietää ajatuksiamme asioista. Viime vuonna minä sätin hallitusta niin, että karabinieerien päällikkö raivostui.
Äkkiä hän muutti ääntä ja sanoi nauraa hissuttaen: — Kuulkaas. Minä näin sinut koulu-legaatin rouvan seurassa. Ole varoillasi, toveri. Tuo nainen suosii erittäin "sivistyksen etuvartijoita". Edeltäjälläsi oli ikävyyksiä hänen tähtensä, samoin sillä opettajalla, joka oli täällä ennen häntä. Mies on mustasukkainen kuin turkkilainen kaikkia meikäläisiä kohtaan. Kun vain näkee jonkun opettajan, luulee heti tuntevansa kuinka sarvet otsastansa puhkeevat. Emilio nauroi.
— Ole varoillasi — kertasi toinen ja meni matkoihinsa.