— Ole varoillasi — sanoi toveri ja sulki toisen silmänsä — mies on kostonhimoinen — — — ja tekee sulle vielä ikävät kepposet.
Sitten astui niin lähelle Emiliota, että tämä tunsi viinanlöyhkää toisen suusta, ja lisäsi: — Tahdotko kuulla ystävän neuvoa? — — — Anna sinä sen narssun olla. Koko kylä puhuu asiasta.
Nämät tiedot saivat Emilion raivoon. Hän vihasi rouvaa, hänen miestään ja omaa kohtaloansa, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan; hän päätti ensi tilassa puhua suunsa puhtaaksi ja oitis lopettaa tuttavuuden, huolimatta siitä, loukkaisiko sillä vai ei. Pysyen järkähtämättä tässä päätöksessään, hän monta päivää mietti, kuinka olisi käyttäytyminen ja mitä hän sanoisi rouvalle.
Eräänä iltapäivänä näki Emilio koulu-legaatin rouvan seisovan taaskin puutarhansa portilla, jossa näytti odottelevan opettajata. Emilio meni suoraan hänen luokseen ja aikoi nyt antaa iskunsa.
Mutta rouvan ensi sanat salpasivat hänen suunsa. Rouva lähestyi huolestuneen näköisenä ja sanoi: — Tulkaa hetkeksi luoksemme, herra opettaja, Poikani on sairaana ja minä olen hyvin huolissani. Hän tulisi hyvin iloiseksi, jos teidät näkisi. Emme voi ymmärtää, mikä häntä vaivaa.
Koska Emilio piti pojasta, läksi hän oitis sisään; toivoipa myös samalla miehen mustasukkaisuuden haihtuvan, kun se näkisi opettajan noin avomielisesti taloon tulevan. Ovesta sisään astuessaan Emilio kysyi koulu-legaattia. Tämä oli samana aamuna kello kuusi matkustanut asioille Turiniin. Tuota sattumaa ei Emilio pitänyt hauskana.
Hän kulki kahden huoneen läpi ennenkuin tuli pojan luo, joka hymyellen tervehti opettajaa ja nousi istumaan vuoteessaan.
Emiliota ihmetytti; sillä vaikka hänellä ei ollut lääkärin silmää, näki hän oitis, että poika oli korkeintaan hiukan vilustunut. Katse oli kirkas, ääni luja ja posket punottivat. Pojan ensi sanoista Emilio ymmärsi hänen tahtovan nousta ylös, ja kohta lensi salaman nopeudella se ajatus opettajan mieleen, että äiti tahallaan pakoitti poikaa sängyssä makaamaan. Hämmentyneenä hän sopersi muutamia sanoja tahtoen päästä sieltä niin pian kuin suinkin.
Tuntuipa siltä kuin pojan näkeminen olisi kiihdyttänyt äidin levottomuutta; sillä niin pian kuin Emilio ja hän olivat päässeet viereiseen huoneesen, rupesi rouva äkkiä itkemään ja virkkoi: — Oi, opettaja rakas, sanokaa, ett'ei se ole vaarallista! — Ja hän heittäytyi opettajan kaulaan ja antoi päänsä vajota hänen rintaansa vasten. Rouvan viekkaus ja julkeus, tieto, että poika oli sisähuoneessa, tuo öljyinen pää ja lihava lihamöhkäle saattoivat Emilion sielun ja hengen semmoiseen vastustamisraivoon, että hän oli vähällä heittää rouvan aika töyssäyksellä luotaan. Nyreänä hän irroitti lihavat kädet hartioistaan, astui askeleen taaksepäin ja sanoi tuimasti, rouvaan katsomatta: — Mutta eihän poikaa mikään vaivaa! Miksikä teette itsenne suotta levottomaksi?
Veri nousi rouvan päähän, mutta hän hillitsi itseänsä; hän oli hämmästyvinänsä ja suuttuvinansa siitä, että hänen käytöstään muka oli väärin ymmärretty, ja sanoi kiukusta muuttunein kasvoin: — Katsokaas vain — — — Oho, mitä olette luulotelleet, häpeämätön ihminen, pässinpää? — Ja hän näytti kädellään ovea. Mutta Emilio oli jo rientänyt ulos.