Rakkaus kouluun.

Kauhistuneena läksi Emilio koulu-legaatin huoneesta, sillä hän tiesi rouvan alkavan sotaa häntä vastaan; mutta samalla hän tunsi suurta helpoitusta päästyänsä tuosta häpeällisestä orjuudesta. Tapahtumaa tarkemmin ajateltuaan hän ymmärsi, ett'ei olisi ollutkaan muuta keinoa kuin se, jota hän oli käyttänyt. Jos olisikin ollut vähemmin äreä, olisi hän kuitenkin rouvaa loukannut, ja jos taas, välttääkseen suuttumusta rouvan puolelta, olisi pakoittanut itseänsä inhottavaan myöntyväisyyteen, niin olisi hän vetänyt päälleen miehen vihat. Siis oli parasta, ett'ei asiata enää ajatellutkaan.

Rouva ei tullut enää kouluun, vaan kulki väristen, tervehtimättä Emilion ohitse, ja kun eivät enää puhuneet toistensa kanssa, jätti mieskin julkisen vakoilemisensa. Mutta joko hän sitten oli saanut kuulla opettajan käyneen heidän kodissaan, taikka muuten epäili vielä olevan salaista yhteyttä rouvansa ja opettajan välillä, sen sijaan että olisi muuttunut hyväksi jälleen hän mulkoili entistä enemmin ja vältti minkä voi opettajan silmiä sekä vastasi tämän tervehdykseen entistä vapisevammalla kädellä. Oli kuinka hyvänsä, Emilio toivoi, koska nyt kaikki yhteys rouvan kanssa oli katkaistu, miehen ennemmin tahi myöhemmin rauhoittuvan. Ja hän antautui entistä innokkaammin työhönsä.

Tähän aikaan hän hartain mielin lueskeli Pestalozzin Lienhard ja Gertrud nimistä teosta ja Legouven kirjaa "Meidän lapsemme"; niistä hän sai uusia aatteita ja tunteita sekä keksi uusia menettelytapoja luonteen kehittämiseksi, joilla sitte kokeili luokallaan. Sitäpaitsi oli hän eräältä kylässä majailevalta kreiviltä, joka omalla kustannuksellaan oli rakennuttanut Caminan teaatteri-huoneen, saanut käytettäväkseen Grimaldin 48 ja 49 vuosien sotatapahtumia esittäviä kuvia. Kerta viikossa Emilio toi näitä kuvia kouluun aina yhden erältään, ja suureksi mielihyväkseen hän huomasi kuvissa esitettyjen kertomuksien tekevän syvän vaikutuksen poikiin, jotka tuntien päätyttyä puhuivat niistä, toistelivat niissä esiintyviä nimiä ja kaikin tavoin kokivat selvästi ja lämpimästi tehdä selkoa kertomuksista. Tehokas rangaistus rikoksesta tahi laiminlyönnistä oli, jos käski oppilaan ulos luokasta, juuri ennenkuin taulu otettiin esille, ja sanoi: — Sinä et ansaitse sitä nähdä. Se oli haluttomimmallekkin kovin katkerata. Tapahtuipa melkein aina, että syyn-alainen tunnin päätyttyä ilmestyi opettajan luo nöyrästi pyytäen saadaksensa nähdä taulua, jotta voisi kirjoittaa sen viikon aineen.

Innostuneimpia oli koulu-legaatin poika joka, tietämätön kun oli siitä mitä puhuttiin opettajasta ja hänen äidistään, ei viime tapahtumain jälkeen ollut vähääkään muuttanut ystävällistä ja kunnioittavaista käytöstapaansa.

Emilio oli äsken luokassansa keksinyt toisenkin kelpo luonteen. Se oli puukauppiaan poika, kaunis nuorukainen, jonka lahjat näkyivät olevan kehitystä vailla ja jota kovin harmitti, kun ei vaan oitis ymmärtänyt, kohta oikein vastannut tai selvään muistanut. Tästä huolimatta oli poikanen niin ylpeä, että oli enemmän kuin kaksi kuukautta vihoissaan opettajalle, kun tämä eräänä päivänä oli kärsimättömänä sanonut: — Sinua turhaan opettaa, — Mutta paremmin opittuaan tuntemaan pojan luonnetta kohteli hän häntä aivan toisin, teki kysymyksensä niin, että ne melkein jo sisälsivät vastaukset ja tuotti hänelle tuon tuostakin pieniä syitä itsetyytyväisyyteen. Sillä lailla Emilio herätti pojan ja voitti hänen sydämmellisen rakkautensa.

Innostuneena muutamista hyvistä tuloksista ryhtyi Emilio hartaasti eri luonteitten tutkimiseen ja rupesi nyt niinkuin kerran ennenkin tekemään muistiinpanoja joka oppilaasta. Hän mietti jo edeltäkäsin, kuinka hänen oli pahempitapaisia nuhteleminen, miltä kannalta heidän rikoksiansa katseleminen, ja saattoiko ehkä kodissa ja kotioloissa olla jotain, jonka kautta voisi vaikuttaa heidän sydämmiinsä. Äksympien suhteen hän menetteli niin, ett'ei ollut heistä tietävinään, eikä moneen päivään katsonut sinnepäinkään, missä istuivat, aivan kuin heidän paikkansa olisi ollut tyhjänä; väliin taas puhui heistä, niinkuin olisivat olleet kuolleina ja sillä lailla hänen onnistui saada heitä katumukseen.

Juuri se tieto, että opettajan hyvyys oli niin suuri kuin ajatella saattoi ja että hän teki työnsä kaikin voimin, antoi hänen suuttumiselleen ja nuhteilleen ihmeellisen vaikutuksen; pojat käsittivät opettajan sopivista sanoista hänen olevan loukatun ja todella pahoillaan.

Emilio muisteli tällöin selvästi, että hän sinä aikana, jolloin teki työnsä vastahakoisesti ja ylenmielin, oli ollut turhaan kiukkuinen, sen sijaan että olisi ollut sopivasti pahoillansa, ja että häntä oppilaitten pahat teot olivat enemmän kiusanneet kuin surettaneet, koska oli pitänyt niitä pikemmin hävyttömyyksinä itseänsä kohtaan kuin oikeutta loukkaavina rikoksina.

Niin hänen päivänsä kuluivat ahkerassa työssä ja tyytyväisyydessä; ja kun hän istui herkuttoman päivällispöytänsä ääressä, laiha lihaliemi edessään, olipa aivan kuin Faustina Galli olisi taputtanut häntä olkapäälle, ja hiljaa mietti silloin Emilio tyytyväisenä itsekseen: — Olethan jo seitsemänkolmatta vuoden vanha.