Kevät oli tullut, pohjois-Itaalian suloinen kevät, jota joku luonnon-ihailia on sanonut koko maapallon ihanimmaksi, luonnon iloisaksi heräämiseksi, verrattavaksi siihen iloon, millä nuori nainen irroitaikse vanhan hallitsijan syleilystä rientääkseen rakastetun nuorukaisen rinnoille.
Nuoressa opettajassakin kaikki tunteet heräsivät uuteen eloon. Vanhan sotilaslääkärin pikku puutarhasta tunki ruusujen tuoksu hänen luokkahuoneesensa ja ikkunasta hän näki kotiseutunsa valkoiset vuoren huiput, jotka johtivat mieleen lapsuuden muistoja. Väliin Emilio, tunteittensa humauksissa, näki oppilaissaan pikku veljensä, semmoisina kuin nämät olivat olleet noina lohduttomina päivinä isän kuoleman jälkeen, ja silloin hän tunsi vastustamatonta halua hyväillä heitä. Semmoisina hetkinä hänen ei edes tarvinnut taistella siistinten ja hauskinten poikain suosimista vastaan; hän laski aivan itsestään kätensä karkeimpien ja rikkinäistenkin takkien olalle, pilkattujen lasten pään päälle, otsille, joille puutteet, taudit ja huolet olivat piirtäneet selvät merkkinsä. Hänelle ei ollut kylläksi, että näki oppilaansa koulu-tunneilla. Vaikka missä maalla olisi kenen heistä tavannut, seurasi hän tätä jonkun matkaa tiellä, taikka istautui kivelle pojan viereen ja kertoi hänelle yhtä ja toista hyödyllistä ja huvittavaa.
Koska Emilio oli koulussa ilmoittanut, että se, joka tahtoi häneltä jotain kysyä, taikka parannella tietojaan jossain aineessa, saisi tulla hänen luokseen kotiin saamaan opetusta ilmaiseksi, kävi siellä lupa-aikana yksi ja toinen, muitten muassa puukauppiaan poika, joka oli äidinkielessä muitten jäljessä ja siksi nyt kirjoitteli ylimääräisiä aineita. Muutamille Emilio opetti vapaan käden piirustusta, toisille hän lainasi koulusanomia, joissa oli hauskoja kaksinhaasteloita taikka kertomuksia, ja sitä haluavaiset saivat hänen kädestään onnentoivotuskirjeitä isän tai äidin nimipäiväksi, ja sillä lailla Emilio pääsi vanhempain suureksi suosikiksi. Moni vanhemmista tuli opettajan kotiin kiittämään, toiset lähettivät hänelle hedelmiä ja vihanneksia, puoteihin ja tupiin häntä ohi astuessa pyydettiin juomaan lasillinen viiniä. Nämä hyväntahtoisuuden osoitukset tekivät hänelle oikein hyvää. Häntä eivät enää koulu-legaatin salahankkeet häirinneet, eivätpä edes kun hän eräänä päivänä, puukauppiaan pojan lähdettyä hänen luotaan ja nyökäyttäessään tälle hyvästiä ikkunasta, huomasi sindacon ja legaatin kätkeytyneinä läheisen nurkan taakse, ikäänkuin olisivat olleet siellä vakoelemassa.
— Ehkä luulevat — ajatteli itsekseen — minun antavani tunteja maksoa vastaan ja sitten toimittavani parempia numeroita todistukseen. En huoli puhdistautua moisesta syytöksestä. Jos nostavat kauteen, silloin kyllä selitän asian.
Salamat.
Vaan siitä päivästä alkaen puukauppiaan poika ei enää käynytkään kirjoittamassa ja muutamat muutkin pojat jäivät tulematta. Emiliossa hänen äskeinen arvelunsa kävi yhä varmemmaksi. Legaatti mahtoi uskotella vanhempia, että opettaja muka antoi nyt vapaatunteja vaatiakseen sitten maksoa lukuvuoden lopussa, jolloin tutkinto oli edessä. Se oli selvää, niin se ihmisiä uskotteli. Emilio ei huolinut kysellä pojilta, ett'ei antaisi syytä juoruihin, vaan päätti myöhemmin käydä kodeissa selitystä pyytämässä. Mutta pian hän keksi jotain uutta ja ikävää isoimmissa ja edistyneimmissä pojissa, jotain rangaistusta vaativaa julkeutta ja röyhkeyttä, ja kuritusten jälkeen hän huomasi heidän ilkeästi hymyelevän, ikäänkuin olisivat jotain salaa ajatelleet. Tuntuipa kuin liikkuisi paikkakunnalla joku halventava huhu hänestä, joka oli alentanut opettajalle tulevaa kunnioitusta. Sitä eivät voineet vaikuttaa yksin vapaatunnit. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että joku vihollinen Altaranassa, ehkäpä sindaco, oli kirjoittanut ja kertonut Caminaan jotain ikävää, alentaakseen hänen mainettansa. Vaan hänestä tuntui taas uskomattomalta, että olisivat kaksi vuotta pidättäneet kostonhaluansa. Mutta kun hän näki yhä useampain oppilaitten muuttuvan samaan suuntaan ja huomasi monen kyläläisen katselevan itseään uteliain ja pilkallisin silmin, pelkäsi hän omistaneensa tietämättään jonkun ruman tavan puheessa tahi eleissä ja liikkeissä. Hän siis rupesi tarkastelemaan itseään, mutta ei voinut havaita mitään erinomaisempaa. Kiusaava epäilys oli yhä jäljellä. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma: kaikkien näiden alkuunpaniana ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha punatukka.
Eräänä päivänä päätti Emilio mennä suoraa päätä koulu-legaatin luo ja nostaa sanakiistaa, jotta kerrankin puhuisivat suunsa puhtaaksi toisilleen, joko sitte sitä seuraisi rauha taikka se olisi rehellisen, avonaisen sodan julistus.
Mutta seisoessaan legaatin puutarhan portilla ja nähdessään tuon ruumiintapaisen, liikkumattoman olennon istuvan lehtimajassa hautapatsaan näköisellä istuimella, kadotti hän kaiken toivon saada aikaan mitään hyvää, ja niin hän astuikin ohitse.
Hän aikoi kääntyä kirkkoherran puoleen, mutta tämä oli sairaana. Hän ajatteli don Brunaa; mutta pieni pappi, joka asui ulkona kylästä, ei saattanut mitään tietää. Silloin hän päätti kysyä ruokatoveriltaan, jonka kanssa söi ravintolassa, nuorelta, ymmärtäväiseltä piirilääkäriltä, ja meni siinä tarkoituksessa, heidän eräänä päivänä toisiansa kohdatessaan syrjäkadulla, tämän luokse ja tiedusteli ystävällisesti, tiesikö tämä mitä hänestä, opettajasta, paikkakunnalla puhuttiin.
Lääkäri punastui ja oli hetken ääneti. Sen jälkeen vastasi: — En tiedä — — — luulen, että — — — mitä te tarkoitatte? Kunnassa ollaan niin — — — Luultavasti nuo ovat ennakkoluuloja — — — Monelta kannalta voi asioita katsella, aina sen mukaan kuinka kunkin luonto on — — — Te olette liian hyväluontoinen. Uskokaa minua, ei ole tarvis olla liian hyvä kovaluontoisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä — — — taikka pitävät sitä aivan toisena. Olkaa ankarampi — — — pojillekkin. Väliin viran-omaiset luulevat liian suurta lempeyttä — — — heikkoudeksi. — Ja niin hän jätti Emilion puhumatta sanaakaan sen selvempää.