— Lempeyttä? — ajatteli opettaja. — Heikkoutta? Siis aina sama soimaus; ei niin paljon sokuria. Mutta miksi eivät sano suoraan? Ja miksi eivät pojat ennen nauraneet? — — — Siinäpä onkin muuta lisäksi.
Raju-ilma.
Tuskissaan tästä epätiedosta Emilio seuraavana päivänä meni kouluun; hän oli lujasti päättänyt jollain lailla päästä totuuden perille. Tullessaan luokkaan pari minuuttia liian myöhään, hän löysi sen aivan epäjärjestyksessä ja huomasi tulollaan keskeyttäneensä kiivaita keskusteluja. Vaikeata oli saada pojat hiljenemään. Emilio alkoi tuntinsa ja opettikin noin puolen tuntia, mutta huomasi poikain olevan tavattoman hajamielisiä ja ehtimiseen murahtelevan.
Lopulta hän rupesi kyselemään, ensin puukauppiaan pojalta.
Tämä nousi seisomaan, mutta ei saanut vastanneeksi. Hänen uljaissa, pikku kasvoissaan kuvautui suurempi hämmennys kuin muuten, jolloin hän ei osannut kysymykseen vastata.
Emilio lähestyi hänen paikkaansa ja sanoi: — Sinä olet jäänyt jälkeen. Sinun täytyy lukea tarkemmin nämä säännöt. Miksi et tullut enää luokseni kotiin lukemaan?
Poika kallisti päänsä eikä vastannut.
— Kielsikö joku sinua? — kysyi Emilio.
Poika vaikeni yhä.
— Vai ehkä sinua itseäsi ei enää haluttanutkaan tulla?