Tämä omituinen mies kehitti eräänä iltana aatteitansa Emiliolle pianon ääressä kodissaan, jonne oli pyytänyt opettajaa nauttimaan lasillisen kylmää minttujuomaa ja hiukan musiikkia.
Sindacon luona.
Kunnan tärkeimmät henkilöt Emilio oppi tuntemaan sindacon iltakutsuissa, jonne hän tietysti meni, koska pyyntöä oli uudistettu. Ensimäisissä semmoisissa kesteissä hän tapasi neiti Riccolin, joka ujon näköisenä kuin äsken tullut ainakin istui emännän vieressä. Sindacon rouva pyysi aina opettajattaria kutsuihinsa saadaksensa kirjallisesti sivistyneen kunniavartion ympärilleen. Siellä oli koko joukko muita naisia, kaikki jo vanhanpuoleisia paitsi maanmittarin rouva, koulujen tarkastajatar, joka oli nuorehko, tummaverinen, isosilmäinen, melkein leuvaton nainen, kaunis ja ylpeä. Häntä pidettiin paikkakunnan suurimpana sukkeluuksien laskijana.
Naiset pysytteliivät ison salin toisessa päässä, herrat taas oleskelivat osittain tässä, osittain viereisessä polttohuoneessa tupakoimassa. Pari vaatimatonta kattolamppua valaisi näitä kahta perin yksinkertaista suojaa niin huonosti, että sindacon kunnia-diploomi riippui aivan pimeässä seinällään. Kaksi kertaa illan kuluessa palvelija tarjoeli turhan pienissä laseissa tippasen Marsala-viiniä, jossa tuntui apteekin makua. Silloin tällöin kulki sindaco vieraittensa luo tarjoskellen omassa korkeassa persoonassaan "Cavour"-sikareja kuusikulmaisen temppelin muotoisesta kotelosta, jossa kaikki ovet avautuivat yht'aikaa, kun erästä nappia painoi; mutta isäntä avasi ja sulki temppelinsä niin kiireesti, että jos ei vieras ollut tavallista sukkelampi sormiltaan, ei hän ehtinytkään saada sikaria käsiinsä, taikka jäivät sormet väliin.
Sindacon ensimäisessä illanvietossa olivat koulu-legaatti, maanmittari, ylöskantomies ja muutamia toisia, joita Emilio ei tuntenut. Myöhemmin illalla saapuivat sinne kirkkoherra ja piirilääkäri, nuori, pitkä mies, alapuoli kasvoja keltaisen parran peitossa, joka teki hänet saksalaisen näköiseksi.
Kaikkien vieraitten saavuttua syntyi pitkä keskustelu viime kunnalliskokouksesta, jossa oli päätetty kaivettavaksi oja pitkin hautausmaan vartta johdattamaan liiallista vettä eräältä ylempänä olevalta paikalta. Kokouksessa oli äänestys seurannut pitkiä kiihkeitä keskusteluja.
Keskustelun kestäessä, jolloin kuntakokouksessa esiin tuodut myötä- ja vasta-syyt toistettiin — legaatti oli ehdottomasti tuommoista ojaa vastaan, tohtori taas ja hänen kanssaan useammat muut kunnallishallituksen jäsenet sitä puolustivat — sai Emilio tutustua aivan uuteen, eriskummalliseen väittelytapaan. Tosiaankin, sindaco rouvineen oli totta puhunut: Bossolanon herrat olivat, jyrkästi vastakkaisista mielipiteistä huolimatta, ystävyksiä: totta oli myöskin, ett'ei löytynyt toista kuntaa, jossa entinen sindaco, niinkuin legaatti täällä, väittelisi noin rauhallisesti semmoisesta kysymyksestä, josta juuri oli kuntakokouksessa kiihkeästi kiistelty. Siinä tyynesti kinasteltaessa käyttivät he kotitekoisia lauseparsia, jotka missä muussa seurassa tahansa olisivat synnyttäneet varsin kiusallisia ikävyyksiä. Niin esimerkiksi sanoivat sävyisästi: — Teidän on tapana puolustaa vähemmän oikeata asiata. — — — Sillä kertaa, pyydän anteeksi, käyttäydyitte vähemmin oikein. — Herrat eivät menetelleet hienotunteisesti niinkuin olisi sopinut vaatia — — — Kun kuulia kerran käsitti tämmöiset sanamuodot paikkakunnalla tavallisiksi, huomasi hän, ett'ei toinen puolue ollut toista hävyttömämpi. Jos herrat kiivastuivat liiaksi ja keskustelu pyrki kehittymään riidaksi, ilmestyi emäntä oitis rauhan rakentajana, taikka koetti leikkipuheilla kääntää keskustelua toisaalle; sen hän teki ystävällisellä ja vakavalla tavalla ikäänkuin joku ministerin rouva taikka lähettilään puoliso, joka kahden vieraansa riitaantuessa pelkää näkevänsä kipinän, mistä voisi syttyä "eurooppalainen sota".
Emilio vaihtoi illan kuluessa pari kolme kertaa paikkaa ja joutui lopulta salin soppeen naistarkastajan viereen, jota hänen kertomuksensa Altaranan ja Caminan koomillisista henkilöistä näytti suuresti huvittavan. Sitten rouva ryhtyi puhumaan neiti Riccolista ja kysyä, mitä Emilio piti pienestä virkatoveristaan. Miellyttävä tyttönen, vaikka kovin pieni, eikö niin? Hän oli myös hyvä opettajatar, sanomattoman kärsivällinen ja kovin ystävällinen pikku oppilailleen.
— Mutta — lisäsi rouva — jonkun, johon hän luottaa, pitäisi huomauttaa häntä pahasta tavasta — — — ei juuri pahastakaan vaan pikemmin hyvästä; mutta semmoisesta hyvästä, joka liiallisuutensa kautta voi antaa aihetta pilkantekoon. Ja tuo olisi mielestäni kovin ikävää.
Asia oli seuraava: luonnostaan arkamainen tyttö, jota kaksi naimatonta, perin kirkollista, kokematonta tätiä oli kasvattanut, oli, luettuansa sanomista ja kuultuansa kotona puhuttavan monista kamalista seikkailuista, joihin nuoret opettajattaret ovat joutuneet, saanut niin kauhean käsityksen ympärillä piilevistä vaaroista, että oli saapunut Bossolanoon samassa mielentilassa, kuin joku pieni nunnanen lähtisi turkkilaisten sotaleiriin. Opettajatar sulkeutui huoneesensa, ei uskaltanut koskaan auringon laskettua astua ulos, luuli jokaisessa lähentelevässä miehessä näkevänsä don Juanin, eikä tohtinut mennä kävelemään maalle päin, ikäänkuin jokaiseen pensaikkoon olisi piillyt suukapulalla ja odottavilla vaunuilla varustettu naisten rosvo. Samana iltana, jona kylään saapui, oli hän aivan nenän eteen sulkenut oven sepältä, jonka sindaco oli lähettänyt jotain korjaamaan, ja avaimen reiän läpi pyytänyt mestaria palaamaan päivän aikaan, jolloin koulun siivooja oli saapuvilla. Taivas armahtakoon sitä miestä, joka kahden kesken uskalsi sanoa neidelle kohteliaisuuksia, vaikkapa aivan sopiviakin. Silloin tyttö parka pelästyi kuin olisi aiottu käyttää väkivaltaa. Jopa hän oli kysynyt rouvalta, koulun naistarkastajalta, pitikö hänen pretorille ilmoittaa nähneensä kolmen nuoren miehen kiikaroivan koulurakennusta tarkoin, juuri kuin olisivat ottaneet siitä mittaa kiivetäkseen jonakin yönä hänen huoneensa ikkunasta sisään.