Heti nähdessään Dellin, joka seuraavana päivänä kävi häntä tervehtimään, Emilio hämmästyi suuresti. Hän oli tuntevinansa miehen, joka seminaarin-aikana usein oli astunut hänen sielunsa silmäin eteen Megarin puhuessa siitä, miten opettajan on silloin ja silloin ja silloin menetteleminen. Megarin oli ollut tapana kysyä: — Mitä meidän opettajamme tekee semmoisessa tapauksessa? — Tämä Emilion ihanneopettaja muistutti merkillisesti Dellistä, joka oli todella ilmetty ruumiilliseen asuun pukeutunut opettajatoimi. Hän oli neljänkymmenen ikäinen, ankaran ja tyynen näköinen mies, jolla oli vaaleat viikset, laihat jäsenet, hän oli käytöksessään perin siisti, liikkeiltään vilkas ja samalla säännöllinen niinkuin sotakuriin tottunut; pukunsa muistutti osittain alemmasta virkamiehestä osittain täysin palvelleesta poliisista.
Emilio kyseli yhtä ja toista viran-omaisista, mutta sai hyvin epämääräisiä vastauksia, ikäänkuin asia olisi ollut toisen mielestä varsin joutava. Sitä vastoin Delli puhui neljännestunnin ajan uudesta kouluhuoneesta, jota parast'aikaa rakennettiin jonnekkin kylän laitaan, ja kertoi tarkoin sen asemasta sekä kelpo rakennus-aineista, juuri kuin olisi puhunut itselleen rakennettavasta talosta. Sitten katseli kelloaan, sanoi Emiliolle hyvästi ja meni tiehensä ryhdikkäänä kuin sotilas, jättäen miellyttävän, uteliaisuuden sekaisen tunteen äsken tulleesen. Emilio melkein aavisti tuon karkean kuoren alta löytävänsä erinomaisen ihmisen, jota hän kerran syvään kumartaisi.
Rouva Marticani.
Poikakoulu oli raatihuoneen alakerrassa; siihen kuului kaksi pientä, hyvin varustettua huonetta, joiden ikkunat olivat torille päin.
Ensimmäistä aamua ollessaan luokkahuoneessansa Emilio näki naisen tirkistävän ikkunasta sisään ja kohta sen jälkeen astuvan huoneesen taluttaen pientä poikaa. Vieras sanoi olevansa toisen luokan opettajatar, rouva Julia Marticani, tulleensa esittämään pientä kuusivuotiasta poikaansa, joka pyrki ensi luokalle. Rouvan huolellinen, vaikka köyhänlainen puku, vilkkaat jopa hermostuneet liikkeet eivät voineet salata hänen ikäänsä, ja jos ei hänellä olisi ollut noita kahta liian valkoista tekohammasta, olisi hän näyttänyt vieläkin vanhemmalta. Rouva tuntui kunnioitusta ansaitsevalta naiselta ja tunnolliselta äidiltä. Perheolot, niin hän kertoi Emiliolle, pakoittivat häntä elämään kaukana miehestään, jolla oli "erinomaisen hyvä" virka Turinissa, mutta joka syystä ei tahtonut, että rouva jättäisi toimensa nyt, kun muutamain vuosien kuluttua saisi eläkkeen. Heillä oli vain tämä ainoa poikanen, jota jumaloivat ja jonka hyväksi saattoivat uhrata vaikka mitä. Hän uskoi lämpimästi poikansa opettajan suosioon. Se olikin kiltti ja ymmärtäväinen lapsi, jota rouvan veli, "etevä asian-ajaja", lapseton mies, erittäin suosi, aikoen tehdä hänet "suurehkon omaisuutensa" perilliseksi. Eräs miehen sukulainen, "senaattori" arvoltaan, oli poikaa kasteelle kantanut ja halusi tietoja pojasta silloin tällöin, "kovin ystävällisten" kirjeitten kautta sekä oli äsken pyytänyt saadakseen pienokaisen valokuvan. Niin, opettaja kyllä koulussa tutustuisi poikaan ja rupeaisi varmasti hänestä pitämään. Rouva oli vain pahoillaan siitä, ett'ei Emilio aikonut pysyä Bossolanossa vuotta kauemmin.
— Kuitenkin — lisäsi hän kiireesti, otsaansa rypistäen — ei siitä ole teille vahinkoa, sallikaa minun sanoa se suoraan. Teille on kai kerrottu ihmeellisiä asioita kunnasta, ja siinä vallitsevasta yksimielisyydestä, sivistyksestä y.m. — — — Älkää toki uskoko kaikkea, mitä teille sanotaan, herra Ratti — — — Täällä, niinkuin kaikkialla, löytyy ilkeitä ihmisiä. Sen saatan teille vakuuttaa, minä, joka olen vuoden ajan täällä oleskellut kokemassa yhtä ja toista.
Vähän aikaa arveltuaan, hän kertoi elämänsä suurimmasta koettelemuksesta. Siitä päivästä asti, jona oli kylään tullut, oli se asia, että hän eli yksin ja kaukana miehestään, antanut aihetta kaikellaisiin valheellisiin ja ikäviin juoruihin. Ensin oli sanottu hänen ruvenneen opettajatar-uralle saadaksensa elää vapaammin; sitten oli puhuttu, että hän oli erotettu miehestään ja että vika tietysti oli hänessä; olipa lopulta väitetty, ett'ei miestä ollut olemassakaan. Saattoiko ajatella ilkeämpää halpamaisuutta? Rouva kyllä voisi ilmoittaa panettelijat, kirjoittaa sukulaiselleen senaattorille ja saada heidät rangaistukseen; mutta hänen miehensä neuvoi varovaisuuteen, koska hänellä muka oli "korkea asema", joka häväistysjutusta kärsisi, vaikkapa rouva voittaisikin. Rouva oli tosin viime vuonna ollut kahdesti Turinissa, mutta "ikävä kyllä" ei miehellä "ankarilta virkatoimiltaan" ollut aikaa käydä hänen luonaan maalla ja siksi juorukelloilla oli hyvä tila soida. Uusi vuosi ei kumminkaan päättyisi hänen miehensä tulematta käymään Bossolanossa ja silloin kaikki panettelut kerrassaan lakkaisivat. Hänen miehensä pelkkä läsnäolo saisi häijyt kielet vaikenemaan ja tuottaisi rouvalle loistavan voiton kaikkien kärsimysten jälkeen.
Suuri "mullistus".
Näinä muutamina päivinä ennen koulun alkua tuli Emilio tuttavaksi urkurinkin kanssa, joka asui saman etehisen takana, ja häneltä Emilio sai kaikenmoisia tietoja paikkakunnan oloista ja henkilöistä.
Urkuri oli hauskin originaali, mitä Emilio siihen saakka eläissään oli nähnyt: hän oli kolmenneljättä vuotiaaksi tavattoman lihava mies; kasvot parrattomat ja pyöreät kuin täysikuu; pystynenä, pilkallinen hymy, kallellaan retkottava hatturähjä ja suupieliä kiertelevä sikarin pätkä antoivat tuolle naamalle niin häpeemättömästi röyhkeän vivahduksen, että pyhimyksenkin olisi tehnyt mieli antaa miestä korville. Mutta urkurin tavattomat ja harvinaiset soitannolliset lahjat, se todella erinomainen tarkkuus, jolla hän hoiti tehtäviänsä, sekä vihdoin hänen oikeastaan hyväntahtoinen luonteensa saivat ihmiset unohtamaan tuon tyhmän, kollomaisen käytöstavan ja ylen rohkeat mielipiteet. Tasavaltalainen hän oikeastaan ei ollut, vaikka häntä siksi sanottiin, sillä ei hän innotellut kuningaskuntaa vastaan eikä tasavallan puolesta; eipä edes oikein tiennyt, miksi oli tyytymätön yhteiskunnan nykyisiin oloihin; politiikista puhui harvoin, eikä hänellä ollutkaan siinä selviä mielipiteitä ja varmoja tarkoitusperiä. Mutta hänessä oli jonkinmoista seikkailian taipumusta veressä, ja syntyperäinen vastenmielisyys rikkaisin ja korkeassa asemassa oleviin kansalaisiin, joiden edut vaativat vanhan säilyttämistä, ja koska urkurilla oli omituinen vakaumus siitä, että musiikki vain hyötyisi siitä, jos maailma toiseksi muuttuisi, puhui hän hiljan ja varhain pian tapahtuvasta, yleisestä hajaantumisesta, nimittäen sitä suureksi mullistukseksi, jonka luuli käsittävän kaikki olot, suhteet ja laitokset, joita kaikkia hän yhteisesti halveksivasti nimitti isoksi lautahökkeliksi. Varsinaisia syitä tuohon mullistukseen ei hän tiennyt, yhtä vähän kun saattoi sanoa, mitä raunioille oli rakennettava. Hän vain väsymättä vakuutteli mullistusta varmaksi ja pian tapahtuvaksi asiaksi. Merkkiä siitä hän näki joka päivä mitä vähäpätöisimmissä tapahtumissa. Joka aamu ja ilta hän keskeytteli kahvilassa sanomalehden-lukuaan, huudahtaen: — *Oletteko lukeneet? — — — Kuulitteko? — — — Lukekaa tästä — — — Katsokaa tätä — — — Tietäkääs, asia on vakavaa laatua — — — Sanonpa teille, nyt on aika tullut — — — ja samassa hän, mulkoillen säälivän tuimasti saapuvilla olevia viran-omaisia ja talon-omistajia, alkoi maalailla tulevia aikoja semmoisilla väreillä, että oikein pöyristytti. Kummallista kyllä, urkuri ei ketään vihannut, ei toivonut pahaa Mikolle eikä Matille; hän vain ikävöi suurta mullistusta, ei muuta. Se olisi jotain suurenmoista, sanoi imien hyvillään sikaariansa, jotain paljoa enempää kuin mitä tyytymättömät koskaan ovat saattaneet uneksiakkaan ja arkamieliset milloinkaan kuvitella. Niin, tuo iso lautahökkeli on kauttaaltaan laho, perustukset kaivelletut ja se pysyy pystyssä ainoastaan ihmeen kautta. Tuulenpuuska vain, niin se romahtaisi kokoon kuin korttihuone. Urkuri oli niin varma asiasta ja samalla niin ihastunut aatokseensa, että loma-aikoina laati sävelteosta, jota nimitti suureksi mullistukseksi eli maailman loppusoitoksi ja josta silloin tällöin tuttavilleen soitteli paikkoja pianolla, huomauttaen silmiä räpyttämällä jokaista tärkeämpää paikkaa.