Bossolano.
Apteekissa.
Koska Emilio oli päättänyt ensi keväänä ottaa osaa Turinin kilpatutkintoihin, päästäksensä opettajaksi sen kaupungin kansakouluun, ja piti niinmuodoin kylä-opettajana kiertämistänsä päättyneenä, saapui hän Syyskuun viime päivinä varsin väliäpitämättömänä Bossolanoon. Eipä häntä edes uteliaisuus kiihoittanut, vaikka joutui uusille seuduille ja uusien ihmisten pariin. Neljään edelliseen paikkaan tullessaan oli häntä uusien olojen näkeminen hyvin huvittanut. Mutta jos tällä kertaa olisi edeltäkäsin tiennyt, minkälainen seurustelu ja olo häntä Bossolanossa odotti, olisi hän iloiten sinne matkustanut. Bossolano oli kaikin puolin erinomaisin kunta, minkä hän siihen asti oli nähnyt.
Aukealla kedolla sijaitsevan kylän keskellä oli iso neliskulmainen tori, sen varrella seisoivat kirkko, ravintola, apteekki, rahatoimikamari, Ystävyys niminen kahvila, ja raatihuone, jonka seinälle oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty Poikain kansakoulu, sekä karibinieerien pieni kasarmi, jonka ikkunoista tavallisesti riippui kaksi vasta maalattua vyötä ikäänkuin ilmoitustauluina. Tuntuipa siltä kuin kaikki viran-omaiset ja kunnalliset laitokset olisivat järjestyneet näin yhteen ryhmään, voidaksensa paremmin pitää toisiansa silmällä.
Tämän kunnan sindacona oli apteekkari, perin laiha, ontuva, rikas mies, kuudenkymmenen vuotias, erinomaisen pienipäinen. Hän oli ilmetty kohteliaisuus, tervehti opettajaa myymäpöytänsä ääressä, tarjosi hänelle lasillisen kiinalla sekotettua vermutia ja vakuutti koko ajan hänen tulevan mainiosti viihtymään Bossolanossa, kunnassa, jossa ei muka löytynyt puolueita eikä riitaisuuksia, vaan kaikki ihmiset elivät keskinäisessä rakkaudessa kuin saman perheen jäseninä. Täällä Emilio saisi toverikseen opettaja Dellin, todella harvinaisen miehen, josta luultavasti tulisi hyvä ystävä hänelle.
Emilio sai oitis tutustua toiseen opettajattareen, neiti Riccoliin, joka tuli apteekkiin ostamaan vähäisen soodaa. Puotiherra antoi sen leikkiä laskien ja tyttö punastui kovin. Sindaco pyysi opettajatarta erääsen nurkkaan, esitti hänelle siellä Emilion, jolloin toinen taas joutui kovin hämilleen. Se oli oikea pienois-opettajatar, joka näytti tuskin täysi-ikäiseltä. Hän oli soleavartinen ja soma; silmät pienet, harmaat; niitä olisi voinut sanoa kauniiksi, ellei katseessa olisi ollut jotain koulutyttömäistä arkuutta, joka rumensi hänen muuten sieviä juonteitaan.
Opettajattaren mentyä pyysi sindaco Emiliota apteekin takana olevaan huoneesen ja esitti hänet siellä lihavalle, vanhanpuoleiselle, pehmeäsilmäiselle rouvalle, joka istui sohvassa muotilehteä lukien sen näköisenä, jotta heti ensi silmäyksellä saattoi nähdä hänet sindacon arvoisaksi puolisoksi. Rouva tervehti hymyellen, nyrpisti suutaan ja ojensi sormen päät Emiliolle. Sitten rupesi kursailematta esittämään kotinsa sisustusta ja varustuksia. Makuukamari ja ruokasali olivat alikerrassa; tässä huoneessa ja sen viereisessä tupakkasuojassa ottivat kahdesti viikossa vieraitansa vastaan. Hän sanoi Emilionkin tervetulleeksi heidän piiriinsä. Apteekin toisella puolen oli pieni puutarha, jossa heidän oli tapana lämpöisellä ilmalla syödä päivällistä. Talo ei tosin ollut mikään palatsi, mutta kumminkin riittävän tilava heille. — Sitäpaitsi — hän lisäsi — aina sitä viihtyy omassa talossaan.
Rouvakin puhui kunnassa vallitsevasta rauhasta ja sovusta; mainitsi muuten, että Bossolanon seurapiiri saattoi kerskata jommoisestakin hienompien ihmistapojen tuntemisesta, johon muka melkoisessa määrässä oli vaikuttanut hänen kotinsa sivistäväinen ilmapiiri, täällä kun seurusteli ihmisiä, joilla muuten oli hyvinkin erilaiset mielipiteet.
Malliopettaja.
Huone, jonka kunta oli Emilion asuttavaksi määrännyt, oli torin varrella, rakennuksessa, jossa myöskin asui opettaja Delli perheineen, sekä soittokunnan johtaja, kylän urkuri.