— Mitä tarkoitatte? — Emilio kysyi vaaleten.
— Kyllä te ymmärsitte! — vastasi toinen.
Opettaja seisoi hetken aivan kuin kivettyneenä. Sitten sutkahutti koulu-legaatille aika korvapuustin, niin että kalotti, silmälasit ja päiväkirja lensivät kukin eri haaralleen ja legaatti löi toisen poskensa seinä-almanakkaan. Samalla Emilio kiljaisi miehen korvaan: — Siinä on sinulle, sen valehtelija, sen sika, sen pelkuri!
Sindaco ryntäsi Emiliota vastaan, mutta töyttäsikin vahingossa koulu-legaattiin niin että tämä kaatui pitkäkseen, ja sindacon sitte siinä virkaveljeänsä auttaessa, katosi opettaja huoneesta.
Post hoc.
Vahtimestari, kunnallislautakunta, karabinieerit, pretori ja kirkkoherra, oppilaitten vanhemmat ja puolen maailmaa oli kuohuksissa näitten tapahtumain johdosta. Näyttipä siltä kuin Emilio päättäisi päivänsä kaleereissa. Mutta asialle tulikin hauskempi loppu.
Nuorukaisen ulkomuoto, hänen mielikarvaudesta tukahtunut äänensä, kun hän kertoi kaikesta rehtorille ja prefektille Turinissa, olisivat riittäneet takaamaan heille hänen puheensa totuutta. Ja kun kerran oltiin varmat siitä, että hän puhui totta, muuttui syytös häntä vastaan niin halpamaiseksi, että se kerrassaan teki Emilion käytöksen legaattia vastaan oikeutetuksi. Sitäpaitsi huomasi Caminaan lähetetty tarkastaja kaikkien, yksin niittenkin, jotka olivat juoruja uskovinansa, suurimmasti kehuvan opettajaa, ja legaatti puolestaan, kun käsitti opettajalla olevan syytä haastattaa häntä kunnianloukkauksesta, luopui vaatimuksestaan saada vahingonkorvausta särkyneistä silmälaseistaan.
Emilion oli mahdoton jäädä kauemmaksi siihen kylään, eikä hän enää olisi ehtinyt hakea muuta paikkaa alkavaa lukuvuotta varten, vaan olisi jäänyt puille paljaille tahi Golilaisten niskoille — joka jälkimäinen vaihtopuoli oli hänestä kahta kauheampi — ellei hänen olisi sattumuksen ja rehtori Megarin avulla onnistunut saada väliaikaista koulutyötä Bossolanon kunnassa. Sikäläinen kansakoulu-opettaja oli odottamatta saanut suuren perinnön ja lentänyt kuin nuoli tiehensä, nyökäyttämättä edes päätään kylän kirkontapulille.
Viimeinen tapahtuma Caminassa oli koskenut arjinta paikkaa Emilion sydämmessä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ihmisrakkautensa lähde ja opettajatoimensa innostus ollut ikipäiviksi myrkytettyinä. Ei hän enää koskaan voisi tulla entisensä kaltaiseksi, vaan voittamaton inhon tunne olisi ainaiseksi pidättävä hänen kättään hyväilyistä ja kuolettava ystävälliset sanat hänen huulillaan.
Näin surkeassa mielentilassa eli Emilio pitkät ajat. Ainoa, mikä hänelle tuotti lohdutusta, oli muudan metsänvartian samalla ystävällinen ja naurettava teko. Tämä näet, kohta raatihuoneessa tapahtuneen jupakan jälkeen, kun arvasi opettajan surulliseksi ja huolestuneeksi, oli antanut poikansa huutaa avaimen reiästä, osoittaakseen, että hän ainakin piti opettajan puolta: — Hyvää päivää, herra opettaja! Olkaa iloinen! — Ja sitte oli itse lisännyt kovalla äänellä: — Herra legaatti on 59 vuoden vanha, eilen oli 13:s päivä; se tietää huonoa onnea; lyönpä vetoa kokonaisen liran.