Emilio seisoi hetken ääneti, sitten sanoi: — Tunti on päättynyt.
Menkää kotiinne.
Kaikki astuivat hiljaa ulos. Emilio otti lakkinsa, sulki koulun ja meni suoraa tietä raatihuoneelle.
Vahtimestari, joka seisoi portissa, sanoi sindacon olevan sisällä. Lupaa kysymättä astui Emilio virkahuoneesen, jossa löysi sindacon täydessä työssä kirjoituspöytänsä ääressä; hänen vieressään seisoi, kalotti päässä ja iso päiväkirja kainalossa, koulu-legaatti, joka käänsi silmälasinsa huoneesen astuvaan.
Sindaco nosti kysyvästi päätään; näytti siltä, kuin hän olisi ollut pikemmin kiusattu kuin vihoissaan Emilion odottamattomasta tulosta.
Emilio puhui asiansa suoraan, hiukan vapisevalla äänellä: — Minä olen tullut, antakaa anteeksi jos sopimattomalla ajalla, pyytämään selityksiä teiltä, herra sindaco. — — — Luulen teidän voivanne antaa selityksiä — — — Lyhyesti sanoen, ihmisillä on jotain minua vastaan, ja koko ympäristöni on muuttunut — — — Te tiedätte sen kyllä — — — Minä teen velvollisuuteni tunnollisesti ja olen aina tehnyt. Joku vehkeilee salaa minua vastaan — — — Oppilaani, jotka ennen minua kunnioittivat, eivät ole niinkuin ennen. Voitteko minua mistään moittia? Missä olen rikkonut? Tässä on joku erehdys taikka parjausta. Minun on oikeus saada se tietää voidakseni puolustaa itseäni. Puhukaamme kunnon ihmisten tavoin. Minä olen valmis teitä kuulemaan.
Sindaco oli hämillään. Mutta hän ei päässyt luikertamaan pakoon. Hän riisti otsaansa isolla, luisevalla kädellään ja vastasi tuijottaen Emilion rintaan: — Tässä ei ole panettelua — — — rauhoittukaa. Ainoastaan — — — olenhan sitä monasti teille sanonut. Koulupoikain suhteen vaaditaan enemmän ankaruutta, enemmän — — — niin, mitäs minä tiedän? Te olette liian hyvä. Se on minun ajatukseni. Mutta kun kaikki harkitaan — — —
— Mutta kun kaikki harkitaan — matki opettaja — on mahdotonta, ett'ei olisi muuta. Minä opetan ja kasvatan niinkuin sydämmeni ja omatuntoni käskevät. Teidän tulee katsella tuloksia. Minun luokassani on aina ollut hyvä kuri. Otan koko kunnan todistajakseni. Jos olisi kysymyksenä ainoastaan liiallinen hyvyys, eivät pojat olisi lakanneet minua kunnioittamasta. Siinä on jotain panettelua. Puhukaa suoraan.
Kyllästyneenä sindaco kohautti toista olkapäätään, niinkuin asia ei olisi koskenut häntä lainkaan, ja kääntyi tuskastuneena legaattiin, ikäänkuin ilmoittaakseen, että tämän nyt oli vuoro puhua asia selväksi.
— Niin, herra sindaco — pitkitti Emilio korkealla äänellä — täytyy olla joku roisto, joka minua parjaa. — Ja Emilio tuijotti koulu-legaattiin.
Sanat sattuivat häneen, ja kääntäen kalmankarvaiset kasvonsa opettajaan, hän sopersi kiukkuisena: — Te hy — — hyväilette poikia.