Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

Ei tosiaankaan kauan viipynyt, ennenkuin Emilio huomasi uuden vihollisen. Eräänä aamuna tuli pieni, kalpea, ulkokullatun näköinen kauppiaanrouva ja valitti äreällä äänellä, ett'ei hänen poikansa käyttäytynyt hyvin kirkossa ja että hän kotona turhastakin asiasta kiroeli kuin riivattu. Hän päätti, iskien Emilioon paljon merkitsevän katseen: — Kuulkaas, herra opettaja, minä en tahdo, että poikani kasvaa ilman uskontoa! — Emilio, joka ymmärsi mitä tarkoitettiin, harmistui ja ajoi vaimon ulos, sanoen ei kärsivänsä, että hänelle tultiin velvollisuuksia opettamaan, ja mitä pojan uskontoon tulee, on siitä puhuttava papille, jonka luona oppilaat käyvät ripillä. Kun hän työnsi vaimon ovesta pihalle, näki hän toisella puolen katua kirkkoherran talouden hoitajattaren, joka rohkean näköisenä odotteli vaimoa. — Sinä hänet tänne lähetit — ajatteli Emilio, ja kohta muistui hänen mieleensä sihteerin leikkipuhe Perpetuan pyrinnöistä päästä koulun tarkastajaksi. — Sanokaa sille, joka teidät lähetti, hän lisäsi, että hän pitäköön huolta tiskeistään, älköönkä sekaantuko koulun asioihin. — Pahempi epäluulo heräsi hänessä sittemmin: taloudenhoitajatar oli juossut ärsyttämässä lasten vanhempia opettajaa vastaan. Tullaksensa asiasta varmaksi ja saadaksensa tietää, minkälaisia hyökkäyksiä hänellä oli kestettävänä kirkkoherran kyökistä päin, hän tälläkin kertaa turvautui neiti Strinatiin. Hän ajatteli sitäpaitsi, ett'ei Toppo'n entinen uskottu saattanut olla opettajattaren suosiossa.

Muutamain ripsain piirtein opettajatar kuvaili Perpetuan personan ja teki tuon niin lystillisesti, että Emilion levottomuus kääntyi iloisuudeksi. Kirkkoherran kyökkimaija oli muka luonne, jommoisia opettaja oli usein tapaava urallaan. Hän oli jo vuosikausia tahtonut ohjata yleistä opetusta Garascossa, mutta onneksi kyllä ei vanha kirkkoherra, ymmärtäväinen ja hyväsydämminen mies, yhtynyt hänen tuumiinsa. Hän oli kahtena vuonna turhaan kehoittanut isäntäänsä muun muassa pakoittamaan opettajaa seuraamaan koulupoikia kirkkoon ja siellä niiden käytöstä valvomaan. Kun hän, kori kainalossa, kulki koulun ohitse tätä avattaessa tahi suljettaessa, pysähtyi hän aina tarkastamaan oppilaitten käytöstä ja ilmoitti aina Toppo'lle, milloin oli syntynyt epäjärjestystä.

Perpetua oli vihoissaan Ratti'lle pääasiallisesti siitä, ett'ei tämä häntä tervehtinyt, kun sitä vastoin edellinen opettaja oli aina kohteliaasti nostanut lakkia. Uusi opettaja oli ikuisesti loukannut häntä. Sitä paitsi oli hän saanut päähänsä, että uuden opettajan piti olla papin, niinkuin don Leri, nuoren, hauskan, hänen mieleisensä papin. Hän ei suvainnut maallikko-opettajia.

Perpetua kulki sillä välin kylässä puhumassa pahaa Emiliosta; hän sanoi, että Garascoon oli opettajaksi lähetetty uskoton poikanulikka, joka ei edes nostanut lakkiaan kirkon ohi kulkiessaan ja joka antoi poikain kiroilla; opettaja muka kielsi poikia kantamasta kaulassaan pieniä pyhimyksen kuvia; opettajan monet retket kaupunkiin olivat varsin hävettäviä, sillä kaikki ymmärsivät mitä hän siellä teki; jos kirkkoherra olikin liian hyvä ja pysyi ääneti, niin vanhempain tuli ehkäistä säädyttömyyttä; ja jos tämä ei koskenut muitten sydämmiin, niin hän, Perpetua, kyllä kerran vaikka yksinään koulun puhdistaisi. — Koska Emilio oli pian jättävä kylän, ei hän tästä kaikesta paljoakaan välittänyt; mutta hän päätti kohdatessaan katsoa vihollistansa suoraan silmiin, voidaksensa tämän käytöksestä päättää kuulemiensa todenperäisyyttä. Muutamia päiviä myöhemmin hän eräänä aamuna tapasikin Perpetuan vihanneskori käsivarrella. Sumusta huolimatta opettaja näki, että Perpetua jo kaukaa tunsi hänet ja valmistautui tähän kohtaukseen. Luultavasti olivat kauppiaan rouvalta lähetetyt terveiset saapuneet hänen korviinsa. Perpetua astui lujin askelin, nenä pystyssä ja katseli suoraan eteensä, vilkaisematta opettajaan. Kun oli päässyt vähän matkaa ohi, hän äkkiä kääntyi astuen poikki kuran toiselle puolen katua. Ratti pysähtyi ja sanoi nauraen: — Sota on siis julistettu! — Taloudenhoitajatar kääntyi äkkiä kuin kylkeen pistetty ja vastasi, läähättäen, väkinäisesti nauraen: — Oh, älkää leikkiä lyökö, pikku herraseni, olen minä teitä partaisempia miehiä opettanut! — ja hän jatkoi vinhaan kulkuansa.

Tarkastajan käynti.

Emilio unhoitti pian kohtauksen Perpetuan kanssa, samoin Toppo'n uhkaukset, ja pitkitti kiihtyneellä innolla työtään koulussa. Hän tuli pahoilleen nähdessään kevään tultua kolmannen osan oppilaista jättävän hänet siirtyäkseen maantöihin; mutta hän lohtui taas, huomatessaan kuinka oli paljoa helpompi opettaa ja pitää kurissa pienempää oppilasmäärää, johon parhaat olivat jääneet jäljelle. Kuitenkin hän päivä päivältä yhä suuremmalla katkeruudella älysi, ett'ei hänen hyvyytensä ja ystävällinen tapansa kantanut niitä hedelmiä, joita hän luuli olevansa oikeutettu saamaan. Kun hän nuhteli oppilaitaan, tai puhui heille ystävällisesti silloin kun heidän olisi ollut rangaistusta odottaminen, näytti tosin siltä, kuin häpeisivät, ja olivat yleensä hauskemmat nähdä, kuin saadessaan uhkauksia ja lyöntejä; mutta tuon hetkellisen hävyn ja katumuksen mentyä unhoittivat taas tyyni opettajan ystävälliset sanat ja lankesivat jälleen kurittomuuteen, jonka ilmaukset kävivät yhä suuremmiksi ja taajemmiksi. Emilio tunsi poikain liukuvan hänen käsistään ja ymmärsi, ett'ei hänellä pian olisi mitään valtaa heidän ylitsensä. Tämä tuotti hänelle huolta; mutta hän noudatti kuitenkin yhä edelleen ystävällistä tapaansa, sillä hänestä oli vastenmielistä niin pian muuttaa menettelyä, kun oli vasta äsken astunut opettajan-uralle. Hän oli pettynyt rakkaimmassa toiveessaan; mutta hän jaksoi vielä kestää. Joku epämääräinen uskonnollinen tunne, joku suloinen, armas muisto, joka hänessä oli jäljellä lapsuutensa uskosta, hänen hurskaan äitinsä kuva ja se lumousvoima, jolla Kristuksen puhdas salaperäinen haamu aina häneen vaikutti, kaikki tuo pysytteli häntä pystyssä, vaikka hänkin tietysti, kuten moni muu, oli hengittänyt aikansa ilmasta ja opinnoistaan kaikenlaisia epäilyksiä.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa tapahtui jotakin, joka kovasti järkähytti Rattin käsityksiä kasvatuksesta. Hän seisoi rankkasateessa sateenvarjo kädessään koulun portilla, nähdäkseen viimeisten oppilaitten lähtevän kauniisti koulusta, kun hän kuuli erään pojan takanansa kauheasti huutavan. Hän kääntyi ja näki paitahihaisillaan olevan talonpojan toisella kädellään pitävän poikaa niskasta ja toisella lyövän sitä rajusti vasten kasvoja. Vastustamaton vaisto, joka aina oli ajanut Emiliota arvelematta taisteluun niiden kanssa, jotka lapsia löivät, saattoi hänet nytkin tämän miehen kimppuun. Opettaja astui talonpojan ja hänen uhrinsa väliin, sai iskun, tarttui talonpoikaa käteen ja koetti erottaa molempia toisistaan. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin kuin että mies raivostui yhä enemmän. Se oli isä, joka pojan koulussa ollessa oli huomannut hänet syypääksi varkauteen ja oli nyt asettunut odottamaan uloskäytävälle, ett'ei poika pääsisi pakoon. — Minä välitän viisi opettajasta! ärjäsi hän ja löi yhä poikaa; — minulla on oikeus lapsiani rangaista. Menkää tiehenne, taikka, hitto vieköön, annan teillekkin! Koulupojat seisoivat piirissä heidän ympärillään, muita ihmisiä keräytyi paikalle. Emilion onnistui sysätä syrjemmälle poika, joka oli asettuneena selin seinää vasten, kauhistuneena ja nenä veressä. Sitten opettaja otti isän hartioista kiini ja puhui hengästyneenä, rukoilevalla äänellä: Kas niin, rauhoittukaa nyt, älkää herättäkö pahennusta, näettehän tänne kansaa kokoontuneen, olkaa siivolla nyt. — Mies kiroili, mutta rauhoittui kumminkin. Saatuaan käsivartensa vapaiksi, hän otti lakkinsa ja takkinsa, jotka olivat pudonneet; sitten hän silmillään haki poikaa, joka yhä seisoi vapisten paikallaan.

Emilio, jota huolestutti ajatus, että talonpoika alkaisi leikin uudelleen kotona, koetti rauhoittaa häntä, ja puhui yhä hengästyneenä: — Kas niin, antakaa sen nyt tähän päättyä. Pientä poikaa ei noin kuriteta. Siitä ei ole mitään hyötyä, asia käy vain pahemmaksi. Kyllä jo riittää. Teidän täytyy minulle luvata, ett'ette tee sitä uudelleen. Minähän olen hänen opettajansa. — Hän on varastanut! huusi huohottaen talonpoika ja näytti nyrkkiä pojalle. — Te olette häntä rangaissut — vastasi opettaja; — ja nyt — riittää. Minä en päästä poikaa kanssanne, jos ette vakuuta kunniasanallanne — — —. Minä en anna tappaa yhtä parhaimpia oppilaitani. Lahjakas poika. Sitä en sano siksi, että leppyisitte, vaan siksi että omatunto käskee — — —. Lyhyesti, jos tahdotte sen tietää — hän lisäsi matalalla äänellä — niin tahdon hänet välttämättömästi tutkintoon. — Talonpoika katsoi epäillen opettajaan, mutta pian näkyi, että kehuminen vaikutti, sillä hän oli hetkisen vaiti ja huusi sitte pojalle: — Laita luusi kotiin! — Ääni oli tuima; mutta opettaja ymmärsi saaneensa voiton. Varovaisuuden vuoksi saattoi Ratti häntä jonkun matkaa ja puheli hänen kanssaan.

Emilio toivoi tämän tapahtuman lähimmäksi seuraukseksi sitä, että pojat tulisivat kunnioittavammiksi ja että heissä heräisi suurempi halu olla opettajalleen mieliksi. Mutta hän ihmeekseen huomasi, että juttu sen sijaan oli saattanut heidät koko joukon rohkeammiksi käytöksessään häntä kohtaan. Tosin hän kaikkien silmistä oli lukevinaan myötätuntoisuutta, muutamissa hyvinkin harrasta; mutta se oli pikemmin ystävän kuin oppilaan myötätuntoisuutta, jonka takaa useoissa pisti näkyviin jonkinmoinen veitikkamainen vivahdus, ikäänkuin olisivat hiukan ylölliseksi katsoneet sitä nuorukais-intoa ja kiihkeyttä, jolla hän oli puolustanut heidän toveriansa, ikäänkuin olisivat siinä nähneet enemmän heikkoutta kuin voimaa, enemmän tunnetta kuin järkeä; olipa kuin hän opettajana olisi menettänyt jotain heidän silmissään. Tämä havainto suretti häntä. Hän oli siis, seuratessaan luontoaan, tähän asti erehtynyt. Hänen tuli, maksoi mitä maksoi, muuttaa menetystä ja vihdoinkin älytä sen väitteen totuus, jota niin usein oli kuullut: ett'ei hyvällä hallita aika-ihmisiä enempi kuin lapsiakaan, ett'ei se edes ole heille hyödyksi ja että niin hyvin edelliset kuin jälkimäisetkin kunnioittavat ainoastaan niitä, joita pelkäävät.

Emiliota nämä epäilykset yhä edelleen kiusasivat, kun eräänä aamuna tarkastaja odottamatta astui sisään, sindacon ja Toppo'n seuraamana, joista ensin mainittu esiytyi ratsassaappaissa, kukkanen napinlävessä. Opettaja arvasi tämän odottamattoman ilmestymisen Toppo'n keksimäksi, joka ehkä toivoi löytävänsä opettajan tuntiinsa valmistumattomana. Ensi aluksi opettaja vähän hämmästyi, mutta nähdessään tarkastajan miehekkäät, ystävälliset kasvot, harmaan parran sekä tumman, avaran pellavakankaisen takin, hän pian rauhoittui. Kun tarkastaja oli tervehtinyt opettajaa, katseli hän ympärillensä huoneessa, joka auringon luomista kultasateista huolimatta näytti varsin ikävältä. Oitis rupesi sindaco vilkkaasti esittelemään rakennuksen korjaussuunnitelmaa: — tässä oli seinä revittävä — tuohon ikkuna avattava — se ja se oli korjattava; Emilio huomasi, ett'ei tämän päivän suunnitelma ollut lainkaan sama, kuin se, josta sihteeri oli maininnut. Se oli aivan uusi tuuma, yksi niitä satoja, jotka vuoden kuluessa syntyivät ja kuolivat sindacon aivoissa, ilman että niitä pantiin edes paperilla alkuun.