Loppupuolella talvea täytyi Emilion jättää oma luokkansa kirkonpalvelian haltuun hoitaakseen Dellin luokkaa, sillä Delliä vaivasi kaulatauti. Iltakoulussakin Emilio hoiti toverinsa tunteja.
Emilio oli joutunut yhä lähempään tuttavuuteen Dellin kanssa varsinkin taudin aikana, sillä hän kävi joka päivä kertomassa luokan edistymisistä. Ensikertaa Dellin luona ollessaan hän suuresti ihmetteli pienessä kodissa vallitsevaa erinomaista siisteyttä; vaan kaikkein enimmin häntä hämmästytti makuuhuone, johon Delli oli sängyn ja seinän väliin muodostanut itselleen jonkinmoisen työhuoneen. Siinä oli pieni kirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli perin siististi sijoitettu koulukirjoja, paperitukkuja, luetteloita ja monta vuosikertaa kasvatus-opillisia sanomalehtiä. Pienessä ruokahuoneessakin olivat seinät täynnänsä koulukaluja: vanhoja maatieteellisiä karttoja, muistotieteellisen järjestelmän tauluja, kunnia-diploomeja, allakka, uuden koulurakennuksen pohjapiirustus sekä Vincenzo Troian kuva.
Delli teki työtä makuullakin. Lapset hiipivät varpaillaan hänen vuoteensa ääreen, ja kun olivat siinä kertoneet läksynsä, menivät äitiä auttamaan taloudessa. Äiti oli samalla sairaanhoitajana, keittäjänä, siivoojana ja pesijänä; sitäpaitsi auttoi lapsia läksyjen lukemisessa.
Kovin Emilioon koski se levottomuus, joka perheen jäsenissä näkyi niin kauan kuin isän taudin käänteestä oltiin epätietoisina. Ei tuo ihme ollutkaan, isänhän työ ja terveys olivat heidän voimansa. Lääkärin vakuuttaessa vaaran olevan ohitse, ja varsinkin kun näki toverinsa pystyssä, Emilio tunsi kiven vierevän sydämmeltään. Osoittamansa myötätuntoisuus ja ystävällisyys näinä murheen päivinä sekä hänen siivo ja hauska käytöksensä herättivät vaimossa ja lapsissa ystävällisiä tunteita, ikäänkuin hän olisi ollut vanha ystävä, jolle saattoi kaikki puhua. Delli yksin ei muuttanut käytöstapaansa, vaan sydämmellisesti kiitettyänsä kaikesta, oli hän edelleen kohtelias, tulematta sen tuttavallisemmaksi, eikä puhunut koskaan muusta kuin koulu-asioista, ja niistäkin ainoastaan, jos toinen teki kysymyksiä.
Tuskin oli isä päässyt sairasvuoteelta, ennenkuin pikku poika sai tulirokon. Emiliolle tuli taaskin tilaisuus ihaella tätä perhettä, joka aina oli valmis ottamaan vastaan kärsimyksiä ja vaaroja suotta valittamatta tahi muuten osoittamatta heikkoutta. Semmoisissa tapauksissa kaikki perheen jäsenet ponnistivat kaksinkertaisesti voimiansa, kaikki toimivat nopeaan ja yksimielisesti niinkuin saman koneen eri jäsenet, eikä tuossa köyhässä kodissa puuttunut yhtäkään niistä lukemattomista pikku asioista, joita tautivuoteella tarvitaan ja joita usein puuttuu rikkaissa ja hienoissa kodeissa, missä on yltäkyllin rahoja, mutta ei huolenpitoa ja ymmärrystä.
Delli ei kuitenkaan jättänyt koulutyötään, ja koska pienokainen tahtoi isää olemaan luonaan, istui tämä iltasin korjailemassa kirjoitusvihkojansa sairaan vuoteen vieressä. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka poika parka, polttavan kuumeenkin ajalla, näytti iloitsevan umpimielisen isän ystävällisyyden osoituksista ja koki, päästäksensä isompaan suosioon, kysellä mitä oli läksyksi annettu, mitä isä aikoi seuraavana päivänä selittää ja oliko koulussa mitään erinäistä tapahtunut. Isä pyysi käden liikkeellä häntä vaikenemaan ja hän vaikenikin oitis.
Eräänä päivänä oli kuume korkeimmillaan. Kaikki olivat peloissaan pojan puolesta, ei kukaan nukkunut sinä yönä ja Delli teki työtä aamunkoittoon asti ruokahuoneessa. Sieltä hän aina vähä väliä meni sairaan luo, joka häntä huuteli. Pienokainen voitti taudin. Isä ei sanoin ilmoittanut iloaan; ainoastaan kasvonsa, jotka viime päivinä olivat olleet synkistyneinä, selkenivät hiukkasen.
Emilio huomasi että Dellillä ja hänen vaimollaan oli vielä jokin toinen murhe, sillä jos ei olisi, pitäisihän ainakin äidin osoittaa suurempaa iloa pojan parantumisesta. Emilio katseli useasti rouvaa ja tämä huomasi sen.
Eräänä aamuna hän avasi sydämmensä Emiliolle. Viimeiset tiedot Turinin teknillistä koulua käyvältä Norberto pojalta eivät olleet juuri hyviä. Näyttipä siltä, kuin hän viime aikoina olisi ruvennut laiskottelemaan ja vetelehtimään. Viime arvosanansa olivat laskeneet. Pojan lyhyet, sekavat kirjeet näyttivät pakosta kirjoitetuilta, ilman avosydämmisyyttä ja rakkautta. Hän ei voinut ymmärtää syytä kaikkeen tähän. Poika oli hyvin vilkas, huveihin taipuvainen ja ehkä hieman köykäinen luonnoltaan; mutta hän ei ollut koskaan ollut pahantapainen, oli lukenut ahkeraan ja näyttänyt käsittävänsä niitä velvollisuuksia, joita isän uhraukset hänen puoleltaan vaativat. Jumala varjelkoon heitä, ett'ei poika joutuisi väärille teille, hän, josta isä toivoi niin paljon! Isä itse oli häntä opettanut ja kasvattanut, oli vuosikausia käyttänyt kaiken vapaan aikansa hänen hyväkseen, kirjoittanut omalla kädellään hänelle oppikirjoja, valmistellut hänelle lukemattomia kirjoitusvihkoja ja opetustauluja, siten huojentaakseen hänen lukujaan. Sitäpaitsi oli isä ollut hänelle aina hyvänä esimerkkinä. Jos ei poika sillä lailla ja senkaltaisen isän kasvattamana onnistuisi, silloin tosiaankin saattoi joutua epätoivoon kasvatuksen voimasta! Poika ei ollut viimeksi vastannut isän kirjeesen, jossa tämä vaati pikaista vastausta.
Emilio koki lohdutella häntä minkä voi, mutta rouva ei muuttanut surullista muotoaan.