— Mitä te luulette, herra Ratti? — sanoi hän. — Minulla on pahoja aavistuksia.
Eräänä aamuna, pari päivää ylläolevan haastelon jälkeen, tuli Dellin pikku tyttö säikähtyneenä Emilion luo ja pyysi tätä äidin puheille. Emilio riensi oitis portaita ylös ja tapasi ruokahuoneessa rouva Dellin, joka istui pöydän vieressä kirje kädessä ja itki katkerasti. Delli itse oli poissa ja poika vielä vuoteessa; tyttö meni ulos äidin käskystä, äiti sulki äkkiä oven ja kääntyen opettajaan puhkesi hän sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.
Emilio ehti tuskin kysyä, ennenkuin rouva ojensi hänelle kirjeen, sanoen: — Te olette niinkuin veli meille. Minä luotan teihin. Lukekaa, neuvokaa minua! Pelkään tulevani hulluksi.
Kirje oli rouva Dellille hänen poikansa emännältä, eräältä rouva Beisson'ilta, joka pitkän, vuoroin lohduttavia vuoroin surullisia sanoja sisältävän johdannon perästä kertoi, lähemmin selittämättä, sattumalta kaivanneensa kahtasataa viittäkymmentä lireä ja keksineensä, ikävä kyllä, Norberton ottaneen rahat, tietysti aikoen toimittaa ne takaisin; poika oli viime aikoina ollut huonoissa seuroissa; hän oli kahdenkesken hänelle peittelemättä tunnustanut ajattelemattomuutensa sekä osoittanut katumusta ja syvää surua. Rouva ei olisi tahtonut kertoa tästä vanhemmille niinkuin hän ei ollut siitä muillekkaan puhunut; mutta koska rahat olivat hukatut ja rouvalla puute edessä, oli hänen ikävä velvollisuutensa pyytää perhettä maksamaan hänelle vahingon, niin pian kuin suinkin, josta hän ei vähääkään epäillyt, kun tiesi kuinka rehellisiä olivat. Lopulta kirjoitti pitäneensä viisaampana kääntyä rouvan puoleen siinä tapauksessa, että tämä mahdollisesti tahtoi pitää asian salassa mieheltään. Vanhempain ei pitänyt surra liikaa, koska kysymystä ei ollut muusta kuin lapsellisesta kevytmielisyydestä.
Emilio oli tuskin lukenut kirjeen, ennenkuin hän, muistellessaan isää, tunsi piston sydämmessänsä; hänen hämmästyksensä lisäsi vaimo paran epätoivoa.
— Joko luitte? — hän huusi, tempasi kirjeen ja rutisti sitä käsissään. — Oi Jumalani, Jumalani! Kun nyt semmoinen meille tapahtui! Sanokaa, voiko tuo olla totta? Poikani, oma Norbertoni! Pitääkö mieheni saada tietoa tästä? Ei, ei, ennen tahdon kuolla. Mitä on tekeminen? Kaikeksi onneksi hän ei ollut kotona kirjeen saapuessa. Sanokaa, kuinka minun on menetteleminen, herra Ratti? Maailma pyörii silmissäni. Minä uskon vieläkin, ett'ei se ole totta. Mistä minä otan kaksi sataa viisikymmentä lireä? Se tulee meidän häviöksemme. Ja rahat ovat oitis lähetettävät. Entäs häpeä sitten! Jumala meitä armahtakoon!
— Teidän miehenne ei pidä saada tästä tietoa — vastasi Emilio päättäväisesti. — Kätkekää kirje ja koettakaa itse tyyntyä. Rahat minä hankin. Kyllä kaikki tulee hyväksi jälleen. Mutta ennen kaikkea, teidän miehenne ei saa tästä tietää.
— Te olette pelastajamme! — nyyhkytti äiti parka. — Mitä minä nyt teen?
— Kuinka kauan herra Delli viipyy ulkona? — Emilio kysyi.
— Ei tiedä — vastasi rouva huolestuneesti. Hän ei sanonut, minne aikoi mennä. Hän voi olla täällä minä hetkenä tahansa. — — — Rouva riensi ikkunaan katsellakseen, näkyisikö se tulevaksi, mutta pysähtyi jo kolmannella askeleella ikäänkuin maahan naulattuna, sillä samassa joku tarttui oveen. Delli astui sisään, tervehti toveria ja antoi lakkinsa vaimolleen sekä meni suoraa päätä sairaan luo. Molemmat toiset seurasivat jäljestä, vaihdettuaan katseen, Emilio säpsähti, nähdessään rouvan pelästyneet kasvot. Delli lähestyi vuodetta, pani kätensä pojan otsalle, jolloin poika hymyili isälle. Sitten hän tutkistellen katseli vaimoansa ja sanoi: — Sinä olet itkenyt. Mikä sinua vaivaa?