Kaikki kolme astuivat ulos. Delli tuli portaita alas, matkareppu kädessä. Poika syöksyi, niinkuin Herkuleen käden paiskaamana, hänen jalkoihinsa, syleili isän polvia läähättäen ja sanaa sanomatta. Isä kalpeni, teki vaistomaisen inhoa ilmaisevan liikkeen, katseli sitte hetkisen poikaa sanomattomalla tuskalla ja sanoi: — Mene äitiäsi tervehtimään.
Poika juoksi portaita ylös, kimakka huuto kuului — — — huuto, joka ilmaisi sääliä ja anteeksi antamusta. Sitten juoksi hän takaisin alas ja kätkeytyi isänsä taakse. Seuraavana iltana Delli palasi Turinista. Emilio meni häntä tapaamaan, mutta toinen ei puhunut sanaakaan matkastaan eikä pojasta. Ei äitikään sanonut mitään. Ei Emiliokaan mitään kysellyt. He puhuivat aivan toisista asioista niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Delli ei sitte koskaan sanallakaan maininnut näitä asioita, ei edes poissa olevaa poikaa. Hän kävi yhä äänettömämmäksi, näytti entistään totisemmalta ja antautui tykkönään koulutyöhönsä. Asioittensa järjestämistä varten hänen täytyi käyttää kaikkia tarjona olevia keinoja rahojen ansaitsemiseksi. Hän antoi tunteja talonpojille, jotka asuivat puolentoista kilometrin päässä kylästä, palvelioille, jotka aikoivat alkaa kauppaa ja teurastajan puolihassulle pojalle, jota Emilio ei ollut huolinut luokkaansa. Hän ei sallinut itselleen vähintäkään lepoa päivin, jätti sikseen jokapäiväiset kävelynsä uudelle koulurakennukselle ja korjaili oppilaitten kirjoituksia lyijykynällä kouluun kulkiessaan. Kahta nopeammin kuin ennen hän valmisti tuntejansa, valitsi ainekirjoituksia ja teki muistiinpanoja siitä, mitä oli kuullut ja lukenut ja mikä saattoi olla hänelle opetuksessa hyödyksi. Rouva Delliä huolestutti miehensä kiihtynyt työ-into, joka melkein vieroitti hänet perheestä, ja hän sanoi huolestuneena Emiliolle: — Oi, hän ei ole enää entisensä kaltainen, hän on aivan muuttunut!
Emilio koki rouvaa lohdutella; sanoi juuri sitä seikkaa, että Delli niin innokkaasti antautui koulutyöhön, hyväksi enteeksi, sillä se todisti hänen unhoittaneen tuon ikävän jutun.
Mutta rouva pudisteli päätään ja virkkoi: — Oi ei, ei, hän ei ole sitä unhoittanut.
Kuitenkin tuntui siltä. Lyhyissä keskusteluissa hän jutteli kouluasioista semmoisella selvyydellä ja seikkaperäisyydellä, sekä toi esiin runsaita, älykkäitä ehdoituksia, jotka hämmästyttivät kumppania ja ilmaisivat uusia puolia tuossa erinomaisessa miehessä.
Emilio ihaili Delliä ja oli hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän ikäänkuin aatelis-arvoon koroitti heidän tointaan ja oli virkakuntansa kaunistuksena, opettaja semmoinen, jota Emilio aina ajatuksissaan voisi asettaa kilveksi, kun ihmiset hänen virkaveljiänsä pilkkasivat. Delliä muistellessaan hän saattaisi irvisteliöille sanoa: — Onpa sentään joukossamme miehiä, joiden edessä teidän täytyisi maahan kumartua.
Vieläkin ihmeteltävämmältä tuntui toveri, kun hän ajatteli, ett'ei tämä koskaan koettaisi parantaa taloudellista tilaansa, että moni tarkastaja ei älyäisi mitään eroa tämän ja muitten opettajien välillä ja että hän kuolisi tuntemattomana niinkuin työmies vuorikaivoksessa, ansaittuansa neljänä kymmenenä vuotena pyhässä virassaan tuskin sen vertaa kuin tenoori-laulaja saa viikossa.
Viimeiset päivät Bossolanossa.
Emiliokin eleli viimeiset kuukaudet Bossolanossa aivan itseksensä.