Niin pian kuin oli kuulutettu kuusitoista paikkaa Turinin kansakouluissa Toukokuun ensimäisenä päivänä tapahtuvan kilpailun kautta haettavaksi, lähetti Emilio hakemuksensa ja muut paperinsa, ja nyt kun kunniansa oli kysymyksessä, rupesi hän uudella innolla tutkimaan kilpailuun tarvittavia aineita, joita niin monasti oli alkanut lukea ja aina jättänyt. Suuresti häntä kiihoitti toivo päästä opettajaksi Turiniin, jossa voisi olla varmana virastaan, jossa saisi kuunnella yliopiston luentoja, olla saapuvilla opettajain kokouksissa, käyttää kirjastoja, seurustella sivistyneitten toverien ja ystävien kanssa, ja jossa ei olisi muita ohjeita kuin lukujärjestys, eikä muita esivaltoja kuin koulunjohtokunta. Tuo tuntui hänestä jonkinmoiselta luvatulta maalta.
Emilio oli siinä lukujen harjoittamiselle erittäin suotuisassa iässä, jolloin nuoruuden intoon yhdistyy varttuneemman ajatuksen kestävyys; jolloin ihminen vielä rakastaa maailmaa kylläksi halutaksensa saavuttaa siinä kunniata, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vastenmielisesti antautuisi kirjojensa seuraan; hän oli tuossa hedelmää tuottavassa iässä, jolloin ihminen valmistuu myöhempään nuoruuteensa ja saapi silloin lyhyeksi ajaksi rintaansa samat toiveet ja eloisat tunteet, mitkä hänellä oli ensimäisen nuoruuteensa päivinä.
Monta vuotta jälkeenpäin Emilio ihastuksella muisteli noita vilpoisia aamuja Bossolanossa, jolloin hän nousi vuoteeltaan ennen aamun koittoa ja istautui kirjoituspöytänsä ääreen; noita rauhaisia, rajattoman vapaita hetkiä, jolloin hän työskenteli yksin keskellä nukkuvata kylää, jopa miljoonain nukkuvain ihmislasten keskellä. Tuntuipa silloin niinkuin hän aikaisen työnsä kautta pääsisi edelle muuta ihmiskuntaa, jopa luontoakin kauemmas ja siten pitentäisi ikäänsä. Hän muisteli noita ihania hetkiä, vietettyjä hauskassa, hiljaisessa työssä, jolloin ei mikään häirinnyt, vaan päinvastoin aamukoiton unikuvat virkistivät, sillä niissä entistä yhä useammin haamoittivat Faustina Gallin armaat kasvot ikäänkuin salaperäisenä enteenä siitä, että hän pian näkisi hänet jälleen. Halveksittavalta, jopa käsittämättömältä Emiliosta silloin tuntui, että oli saattanut hakea iloa lasista, sen sijaan että olisi sen löytänyt kirjoistaan ja toiveistaan. Kun hän, mielikuvitus lukemisen kautta vireillä, näki päivän valon taivaan rannalla sarastavan ja leviämistään leviävän, ajatteli hän iloiten, että hänenkin ehkä elonsa tulisi valoisammaksi ja että aurinko joskus nousisi sitäkin valistamaan.
Kun Emilion oli matkustaminen Turiniin, jonne oli saanut kutsun kilpailuun, toivottivat kaikki hänelle onnea ja jättivät hänelle jäähyväiset sydämmellisyydellä, jommoista hän ei ollut ennen missään kylässä nähnyt. Täytyy lisätä, että moni sattumalta oli silloin hyvällä päällä. Kirkkoherra oli vihdoinkin saanut valtiolta rahoja uuden kirkontornin rakentamiseen ja maanmittari työskenteli ahkerasti saadakseen siihen sievän piirustuksen, sekä väitti tekevänsä yhtä kauniin kuin Florensin Campanilan torni, vaikka hiukan pienemmän; siitä muka tulisi niin soma, että olisi öisin vartioittava, jott'ei varastettaisi. Sindaco oli juuri ikään saanut valtion kunniamerkin. Tarkastajatar näytteli parast'aikaa uutta hamettaan. Delli, jonka vanhin poika oli onnellisesti päättänyt tutkintonsa, oli jälleen aloittanut (hyvä merkki) jokapäiväiset kävelynsä koulurakennukselle, josta ainoastaan savisilaus enää puuttui. Neiti Riccolikin, joka oli melkoisesti rauhoittunut, oli entistänsä tyytyväisempi. Hänen nimipäivänsä edellisenä iltana olivat muutamat nuoret herrat pitäneet harmonikalla, okarinalla ja huilulla soittajaiset hänen ikkunansa alla, ja silloin oli neiti osoittanut tavatonta urhoollisuutta taittaen kaksi kukkasta ikkunalaudalla olevista kasveista ja heittäen ne alas soittajille. Kumminkaan ei silmiänsä näyttänyt. Vaan kukkasten kanssa hän osoitti tahtovansa heittää ainaiseksi luotaan kaikki perusteettomat pelvot ja hullunkuriset luuloittelut. Hänkin heitti Emilialle hellät hyvästit.
Viimeinen, jolle Emilio hyvästi sanoi, oli urkuri. Tämä riemuitsi uudesta, äsken löytämästään aarteesta. Eräs Milanossa asuva ystävänsä oli lähettänyt hänelle vuosikerran sanomalehteä Aatteitten transfusiooni, kuuluisan Tito Livio Cianchettinin toimittama, ja sitä urkuri luki sanomattomasti nauttien, sillä hän löysi siinä omat aatteensa esitettyinä juuri tuommoisella haaveilevalla, uhkaavaisella epämääräisyydellä, joka häntä miellytti. Varsinkin eräs asia oli hänestä sukkela. Kauan haettuansa kahta sanaa, jotka sattuvasti kuvaisivat yhteiskunnan kahta vihollista säätyluokkaa, ja käytettyänsä turhaan sanoja masentajat ja masennetut, hallitsevat ja hallitut, oli Cianchettini lopulta löytänyt kaksi sanaa, jotka urkurin mielestä olivat oikeita neronleimauksia: soittajat ja soitettavat. Niin, ne juuri olivat sopivat sanat! Maailma oli tosiaankin jaettu soittajiin ja soitettaviin. Ei kukaan voinut toivoakkaan tämän jälkeen löytävänsä kaunopuheliaasti ivallisempaa ja kuvaavampaa lausetapaa. Parina viime viikkona hän enimmäkseen käytti vain näitä kahta sanaa, huutaen niitä tuhannesti kahvilassa tavallisessa iltaseurassaan. Hän sanoi tahtovansa käyntikorteilleen painattaa: Se ja se, toimeltaan soittaja, yhteiskunnallisen asemansa puolesta soitettava. Ja hän nauroi niin, että oli halkeamaisillaan. Tästä asiasta urkuri laski leikkiä koko ajan kun Emilio oli hänen luonaan.
— Ehkä — hän sanoi — emme tapaa toisiamme muutamaan aikaan. Jos niin on, sitä parempi; se merkitsee, että me näemme toisemme, kun kaikki loppuu.
Koska urkuri piti Emiliota hengenheimolaisenaan, vaikk'ei tämä koskaan ollut ilmoittanut pitävänsä samoja aatteita, käski hän tätä tervehtimään ystäviä Turinissa, kuitenkaan sanomatta keitä. Hän tarkoitti kaikkia, jotka odottivat isoa mullistusta, suuren lautahökkelin vihollisia, sanalla sanoen soitettavia.
— Sanokaa heille — lisäsi — että mekin, pienten kuntain jäsenet, olemme valmiina, ja että, kun tuo iso päivä vihdoin koittaa, me seisomme heidän sivullansa soittamassa. Tuhat tulimmaista — — — emmekö silloin soittaisi!
Turinissa.
Turinissa keskellä meluavaa ihmisjoukkoa, joka kulki edes takaisin raatihuoneen portaita, minne hänkin oli mennyt tiedustelemaan milloin ja missä kirjallista tutkintoa pidettäisiin, kadotti Emilio kaiken itseluottamuksen, mikä hänellä oli ollut Bossolanossa, ja hänestä tuntuivat kaikki ihmiset kansakoulu-opettajilta, jotka aikoivat ottaa osaa kilpailuihin ja olivat lukeneet enemmän kuin hän. Ja kun hän illalla istui yksinään Kolmen Kyyhkyn ravintolassa, vaatimattomassa huoneessa, jonka ikkuna antoi likaiselle pihalle päin, tuntui hänestä kuin hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ainaiseksi tyytynyt rauhalliseen elämään jossakin maakylässä.