Ennenkuin Emilio pois matkusti, läksi hän tätä iloista sanomaa herra Samis'ille kertomaan. Tämä toivotti Emiliolle onnea ja vakuutti vaimonsakin tulevan siitä iloiseksi. Sitten sanoi: — Minulla on jotain teille näytettävää — ja avasi viereisen huoneen oven, josta Emiliota vastaan astui kahdeksantoista vuotias nuorukainen, Emilion entinen oppilas, Generi, tuo poikanen, joka oli ollut silmittömästi rakastunut neiti Vettiin. Hän oli täydellisesti muuttunut, niin ett'ei kukaan olisi voinut aavistamallakaan aavistaa hänen alkuperäänsä. Hän oli hienossa puvussa, hieman lihonnut, kasvanut holhoojaansa pitemmäksi ja voimistelun ja miekkailun kautta saanut notkean ja nuortean ruumiin sekä omituisen viehättävän olon ja ryhdin. Ainoastaan kasvot kuvasivat niinkuin ennenkin kunnianhimoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja kestävyyttä, sekä ilmaisivat sielua, jonka tahto ja luonto olivat karaisseet elämän taisteluissa, sielua, joka oli ilman tunnetta, joka ei kaivannut rakkautta ei hellyyttä.
Generi ojensi kätensä opettajalle niinkuin jollekkin vertaiselleen, hymähteli, ei niin paljon näkemän ilosta, vaan niiden muistojen johdosta, joita opettaja hänessä herätti, sekä sanoi kylmähköllä äänellä muutamia jonkinmoista kiitollisuutta ilmaisevia sanoja: — Oh — — minä muistan kyllä — jonka jälkeen rupesi leikittelemään paperiveitsen kanssa.
Emilio katseli pojan käsiä, joissa vielä oli entisen päivettymisen merkkejä ja joiden sormien päät olivat litteitä. Muuta merkkiä hänessä ei enää ollut niiltä ajoilta, jolloin raatoi kedoilla. Puheessaan hän käytti Turinin ylimysten murretta. Kaikesta saattoi ymmärtää hänen tykkönään muuttuneen ja täydelleen perehtyneen sen seurapiirin elämään, johon oli tullut siirretyksi.
Asian-ajaja katseli luomaansa mielihyvällä, vaikka ilman lempeyttä, aivan niinkuin puuseppä tarkastelee höyläämäänsä lautaa, jonka on saanut sileäksi ja hienoksi vasta pitkällisen työn perästä. Kun asian-ajaja huomasi Emilion hämmästyvän nähdessään pojan, sanoi hän: — Muistatteko mitä ennustin siitä, kun talonpoikaisnuorukaiset alkavat pyrkiä lukutielle? Mitä tästä kokeesta sanotte?
Emilio aloitti kohteliasta vastausta, mutia pysähtyi kesken peläten saavansa nähdä itserakkaan ilmeen nuorukaisen kasvoissa; mutta kun siitä ei ollut merkkiäkään huomattavana, pitkitti hän. Generistä ei vähääkään huomannut puheen koskevan häntä.
Pojan osoittama tunteen puute ei miellyttänyt Emiliota, sillä hän aavisti nuorukaisessa kunnianhimoisen ja sydämmettömän miehen-alun rajua voimaa, joka jo koulussa pitää tovereita kilpailijoina, voimaa, joka tungeikse eteenpäin, katsomatta kuka jälkeen jää, kuka maahan poljetaan, joka pilkkaa huonompiansa, anastaa itselleen yksin, mitä muutkin haluavat, ja jota ei mikään muu pidätä kuin pelko että kadottaisi vaikkapa vain kämmenenkään leveyden omistamastansa alueesta. Emiliossa heräsi niin suuri vastenmielisyys Generiin, ett'ei enää voinut virkkaa sanaakaan heidän yhteisistä muistoistaan Altaranassa.
Tullessaan asian-ajajan luota vertasi Emilio itseänsä nuorukaiseen ja ajatteli iloiten, että hän itsekin oli kunnianhimoinen ja että hankia aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli pyrkinyt ylemmäksi ja käyttänyt kaikki voimansa asemansa koroittamiseksi, mutta että hän, Jumalan kiitos, sydämmessään tunsi voivansa ryhtyä elämän taisteluun niinkuin rehelliset miehet kaksintaistelussa voimiaan koettavat, eikä niinkuin rosvojen kesken tapellaan; ja että hän, vaikkakin taistelisi ja puolustaisi itseänsä, jopa kohoaisi muita korkeammalle, kuitenkin aina rakastaisi, auttaisi ja säälisi lähimmäistänsä ja aina kaukaisuudessa näkisi edessään jotakin korkeampaa kuin oman kunnianhimonsa.
Vielä junalla, Turinista lähtiessään, hän tutki omaa sydäntänsä ja tunsi suureksi mielihyväkseen, että vaikka kuinkakin kohoaisi entinen oppilaansa, hän, Emilio, ei koskaan tätä mielisteleisi, ei myöskään kadehtisi.
Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.
Golilaiset ja Emilion sisar ottivat häntä ——n kaupungissa sydämmellisesti vastaan ja iloitsivat suuresti hänen menestyksestään koetutkinnoissa, sillä nyt oli raskain ja epävarmin puoli hänen virka-uraansa jäänyt selän taakse. Hänelle itselleen tuo tuntui kuin olisi päässyt kaukaiselta, yhdeksän vuotta kestäneeltä merimatkalta tyyneen satamaan, tosin kutistunein toivein ja iho mustelmissa sekä rinnassaan rauhan kaipuu, joka on ensimmäinen merkki siitä, että nuoruus on mennyt; vaan samalla hän kumminkin iloitsi kokemuksistaan, siitä että oli jälleen löytänyt lukutien ja että oli kestämistään koettelemuksista ammentanut voimia, uusia odottavia koetuksia kestämään.