Emilio kertoi hänelle lyhyesti olostaan Caminassa ja Bossolanossa ja miksi hän oli päättänyt ottaa osaa suureen kilpailuun; mutta hän puhui melkein koneentapaisesti, sillä hänen mielessään pyörivät menneet herttaiset hetket tuolla palkongilla, sekä muut entiset suloiset ja suruiset muistot Altaranan ajoilta.
Yht'äkkiä hän ajatusjuoksunsa katkaisi ja toisti liikutetuin äänin: —
Minä olen aina pitänyt teistä.
— Eihän tuo ole uutta — vastasi hän hymyillen. Minäkin pidän teistä.
Emmekös aina ole olleet hyviä ystäviä?
Senjälkeen kertoi kovin kärsineensä, kun näki Emilion antautuvan pahalle tielle ja taas sydämmestä iloinneensa, kun hän muuttui entisensä kaltaiseksi; kertoipa myöskin kuinka hän surumielin oli katsellut Emilion autiota ikkunaa, palatessaan kirkkomaalta isäänsä saattamasta.
Emilio tuskin kuuli hänen puhettaan, sillä hänen mielessään kiersi se ajatus, että opettajatar, lähinnä hänen äitiänsä, oli paras, jaloin olento, minkä hän elämässään oli tavannut, ja muisteli mielessään sitä sanoin selittämätöntä hohdetta, joka oli välähtänyt neiden silmissä aina milloin Emilio puhui hänelle rakkaudesta, ja joka sai Emilion aavistamaan tytön sielun syvyydessä kätkeytyvän sanomattomia hellyyden ja suloisten tunteitten aarteita. Hän ajatteli, miten voimakas ja uskollinen vaimo tulisi tuosta naisesta, jossa hän ei ollut koskaan huomannut vähintäkään halpamaisuutta tai kevytmielisyyttä, joka näytti olevan luotu samalla taistelemaan ja rakastamaan, kärsimään ja toisia onnellisiksi tekemään, joka oli niin lempeä, niin järkevä, niin pelkäämätön ja samalla niin vaatimaton. Entistä suuremmalla mielenliikutuksella hän toisti: — Minä olen aina pitänyt teistä.
Neiti katseli häneen, silmiinsä ilmestyi sanomattoman suloinen ilme ja hän avasi suunsa — — — mutta ei sanonut mitään. Sitten katseli ympärilleen, katsoi kelloaan ja sanoi äkkiä lempeällä, epävakaisella äänellä, joka ei ollenkaan ollut sanojen sisällön mukainen: — Minä olen tällä tunnilla luvannut tavata kahta tuttavaa. Kokouksessa tapaamme kai toisemme. Kaikissa tapauksissa näemme toisemme joskus Turinissa. — Ja hän kysyi, milloin Emilio aikoi matkustaa.
Emilion oli määrä matkustaa samana iltana kuin kokous loppuisi, ollaksensa Turinissa muutamia päiviä ennenkuin koulut alkaisivat. Opettajatar aikoi myöskin silloin matkustaa. Matkustammeko yhdessä? — kysyi Emilio.
— Matkustetaan vaan kaikki yhdessä — vastasi neiti hymyellen. — Viimeisellä junalla menee puolet kokouksessa olleista. Siinä on mahdoton toisiansa löytää.
Sitten lisäsi totisena: — Saan ilokseni nähdä teidät jälleen
Turinissa.
Hänellä oli sama muoto ja sama ääni, joilla tapansa oli ennen muinoin Altaranassa keskeyttää heidän haastelonsa. Nuorukainen tunsi jään kylmyyttä rinnassaan, ojensi opettajattarelle kätensä ja sanoi apeannäköisenä: — — Hyvästi siksi.