Mutta kun hän, astuttuansa muutamia askeleita poispäin, äkkiä kääntyi taaksensa, huomasi hän neiden katsovan taakseen, katselevan Emiliota niin lempeästi ja suloisesti, että Emilion sydän täyttyi ilolla. Oi, tuo katse puhui totta ja ilmaisi, mitä sydämmessä asui! Ja hän meni eteenpäin, valoisiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Puolta tuntia myöhemmin Emilio läksi ensimäiseen kokoukseen. Suurella uteliaisuudella hän seurasi kaikkia kokouksia, aivan kuin olisivat olleet teaatteri-näytäntöjä.
Keskusteluja johti rehtori Megari, jonka vanhentuneet kasvot aluksi herättivät Emiliossa surullisia tunteita ja hämmensivät näkemisen iloa. Megari istui muitten korkea-arvoisten opettajien kanssa alttarin eteen asetetun, vihreällä liinalla peitetyn pöydän ääressä. Kirkko oli tungokseen täynnä väkeä ja puheitten välissä kuului ihmisjoukosta kohinaa, joka muistutti kosken pauhinasta.
Katon alla tuo kirjava opettajajoukko näytti vieläkin omituisemmalta kuin ulko-ilmassa, sillä täällä saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä nuo sadat kukkasilla tai höyhenillä koristetut hatut, talonpoikais-opettajattarien liinaiset, pappien kaljut päälaet, vanhojen harmaat päät, mitä omituisimmat, pörröiset valetukat ja nuorten opettajien kiiltävät, somasti jaetut hiukset.
Keskustelut olivat hyvin vilkkaita ja kiivaita; väliinpä oltiin vähällä joutua riitaan. Moni oli saapunut sinne mielessään vuosikausia haudottuja parannus-ehdoituksia, joita intohimoisesti puolustivat; toiset olivat päättäneet pitää suurenmoisia puheita, joissa käsittelisivät ainakin puolet kaikista inhimillisistä kysymyksistä; muutamat huutaaksensa maailmalle kärsimiänsä vääryyksiä ja vaatiaksensa hyvitystä. Kaikki nämät, onnistuttuansa saamaan puheen vuoroa, kiivastuivat, jos heitä keskeytettiin taikka vastustettiin. Sitäpaitsi oli sikäläisten kasvatus-opillisten kirjailijain välillä huomattavana kilpailua sekä sanomalehtikiistain synnyttämää vihamielisyyttä, joka puhkesi esiin vähimmästäkin vastaansanomisesta.
Itse asiassa ei kokouksessa mitään uutta puhuttu; siellä vatvottiin vanhoja asioita, joita jokainen sivistynyt opettaja ja opettajatar oli tietänyt jo kymmenkunnan vuotta. Mutta siellä löytyi neljä, viisi selväaatteista ja kaunopuheliasta opettajaa, jotka hallitsivat kuulioita ja ylläpitivät keskusteluja, muitten muassa eräs äreä, pauhaava rettelöitsiä, joka näytti säätynsä ruumiillistuneelta tyytymättömyydeltä; muudan toinen käytti, joka kerta kun puhui, kolme neljännestuntia selittääksensä käsitteitä, joita kaikki ennalta ymmärsivät, ja puhui niin nöyrällä äänellä, kuin jos kuulioina olisi ollut pelkältään keisareita. Eräs pieni, hoikka neiti, jolla oli kimeä soprano-ääni ja liehuva, valkoinen höyhen hatussaan, näyttihe kovin rohkeaksi, riitaisaksi ja uupumattomaksi.
Keskusteluja elähyttivät kaikenmoiset lystimäiset välikohtaukset. Ensimäisenä päivänä eräs kyläopettajatar luki ääneen sonetin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja joka oli kirjoitettu samaan malliin kuin talonpoikain, pyhimysten kunniaksi kirjoitetut runot, joita naulaavat navettainsa oville. Toinen opettajatar, myöskin maalta, pyysi sananvuoroa eräässä kasvatus-opillisessa kysymyksessä, mutta teki oitis kolme, neljä kamalaa kielivirhettä, niin että kuuliat pyysivät häntä kaikin mokomin vaikenemaan, jonka hän hyväntahtoisesti tekikin. Lopuksi muudan turpea maapappi piti puheen. Hän alkoi tosin äänellä, joka sopi sekä aikaan että paikkaan, mutta huomaamattansa hän pian joutui vanhan saarnanuottinsa valtaan ja piti puoleksi laulaen huikean saarnan, mulkoillen silmillään peloittavasti, huutaen, manaten, lyhyesti, pitäen hirmuista ilvettä.
Emiliota, jolle nämä kokoukset olivat jotain aivan uutta, huvittivat kuuliat yhtä paljon kuin puheet.
Kaupungeista kokoukseen saapuneet näyttivät olevan hyvin kiivasta väkeä. Siellä oli helposti syttyviä pikku opettajattaria, jotka voimainsa takaa paukuttelivat käsiä kaikille esiintyville nuorille opettajille. Toiset taas, itse kysymyksistä enemmän huvitetut, tekivät, kuullessaan vastakkaisia mielipiteitä lausuttavan, tuimia, paheksumista ilmoittavia liikkeitä, niin että höyhenet hatuissa tutisivat, taikka he kuuntelivat niitä, jäykästi, pilkallisesti hymyillen. Moni teki niin ahkeraan muistiinpanoja, että tuskin päätänsä kerkisi nostamaan.
Useimmilla maalta tulleilla oli ikävä olla, siksi etteivät mitään ymmärtäneet. Muutamat opettajattaret kutoivat sukkaa. Yksi sanoi Emiliolle: — Minä en ymmärrä heidän puheitaan. He puhuvat liiaksi suun sisässä. — Maalta kotoisin olevat hämmästyivät kaupunkilaistoveriensa kaunopuheliaisuutta ja rohkeutta, ne kun uskalsivat lausua vastaväitteitä itse rehtoriakin vastaan; entäs millaisella äänellä sitte! Maalaisista tuntui kuin olisivat olleet keskellä koulukapinaa ja niinkuin maailma piankin menisi aivan mullin mallin.