Opettajakunnan ylimysten ja alhaison välillä oli iso joukko puolisivistyneitä ja keskinkertaisilla lahjoilla varustettuja opettajia ja opettajattaria, jotka olivat täpöisen täynnä aatteita, ehdoituksia, kiukkua ja kunnianhimoa, mutta jotka eivät uskaltaneet lausua ääneen ajatuksiansa, vaan sen sijaan purkautuivat naapureilleen, kokousten jälkeen moittivat kaikkia puhujia ja raivostuneina siitä, ett'eivät olleet uskaltaneet pyytää sananvuoroa, ryntäsivät ystäviensä kimppuun ja lärpöttelivät heidät puolikuuroiksi.
Jokaista kokousta seurasi suuri hälinä. Kirkon edustalle ja läheisille kaduille muodostui parvia, joissa keskustelua yhä jatkettiin, moitteita ja mieltymyksen osoituksia toisteltiin. Tämmöisessä hälinässä näki Emilio toisen päivän aamuna neiti Gallin, joka hymyellen tervehti ja katosi joukkoon ennenkuin Emilio ehti hänet saavuttaa. Toisella kerralla hän kohtasi herra Calvin, vanha, kulunut takki yllänsä, tavattoman iso paperikäärö kainalossa ja varsin tyytymättömän näköisenä. Calvi tuskin vastasi Emilion tervehdykseen, pudisteli päätään ja sanoi sääliväisimmästi hymyillen: — Heillä ei ole mitään aatteita! Heillä ei ole mitään aatteita! — ja sitte lenkutti tiehensä, käyden kumarruksissa omien aatteittensa painosta.
Emilion ajatukset pyörivät lakkaamatta Faustina Gallissa. Mutta osaksi yleisen hälyn ja häiriön takia, joka uusien tulokasten yhä saapuessa lisääntymistään lisääntyi, osaksi sentähden, että neiti Galli tahallaan näkyi välttävän kohtaamista, ei Emilio sen koommin päässyt puheisin hänen kanssansa. Muutamia kertoja hän näki hänet kokouksissa. Neiti istui kaukana Emiliosta eräässä kirkon sivukuorissa ja näytti tarkoin seuraavan keskusteluja. Sitten Emilio tapasi hänet porttikäytävässä tuntemattomien opettajattarien seurassa, ja kerran yksinkin, mutta silloin neiti sanoi luvanneensa sillä tunnilla saapua johonkin yksityiskokoukseen ja riensi samalla pois. Varmaankin hän varsin vältti Emiliota! Mutta hymynsä tervehtiessään oli sama kuin tuolloin, kun kääntyi taakseen katsomaan heidän ensi kertaa toisiansa kohdatessaan; se oli hymy, joka lausui ystävyyttä enemmän, melkeinpä hyväilyn; olipa kuin kaikkein yhteisten muistojen ihana kukka, epämääräinen lupaus, tulevaisuuden aatos. Emilion mielikuvituksissa tyttö tästä lähin aina näin hymyili, jos milloin häntä ajatteli.
Tuhannesti avautui Emilion sielun silmäin eteen eräs kuva: pieni asumus neljännessä kerroksessa Turinin tiheimmin asutussa osassa, jossa Emilio oli tuntenut hengenahdistusta, ensi kertaa tultuansa sinne suoraan maalta; pieni pöytä, jonka toiseen päähän oli sijoitettu koulupoikain, toiseen tyttöjen vihkoja, ja jonka ääressä he joka päivä yhdessä söisivät rehellisesti ansaittua leipäänsä; ikkuna, jonka ääressä kevät-iltoina, raskaan työpäivän päätyttyä, seisoisivat rinnoin, Emilio kuunnellen hänen sulavaa puhettansa isästään ja pikku oppilaistaan, ja katsellen tuon suloisen suun lapsellisia mutta kumminkin lujuutta todistavia liikkeitä, kun hän siinä puhuisi jalot sanansa ja ylevät ajatuksensa.
Hetkeksi kuitenkin nämät ajatukset haihtuivat Emilion mielestä, ja se oli viimeisen kokouksen lopussa, jolloin rehtori Megari piti päätöspuheen. Tämän sanat, lausutut voimakkaalla äänellä ja suurella tunteellisuudella, jotka hänellä oli entis-ajasta vielä jäljellä, kaikuivat tungokseen asti täydessä kirkossa, missä syvä hiljaisuus vallitsi. — — — Te nuorukaiset, niin kuuluivat päätössanat, palatkaat kotiinne innostuneina näiden monien vanhojen esimerkistä, jotka vielä, puolen vuosisadan vaivat kestettyään, kantavat koulun lippua korkealla; ja te vanhat, virkistykää nähtyänne lukuisan nuorisojoukon, joka varustautuu vereksillä tiedoilla, uljaalla uskaliaisuudella jälkiänne seuraamaan. Palatkaa työhönne, te nuoret opettajattaret, joille isänmaa on uskonut pyhän toimen äitien sijaisina lapsiansa, rakkaimpia toiveitansa kasvattaa. Palatkaa kaikki korkeaan kutsumukseenne, jossa saatte joka päivä kylvää kansaanne jaloja tunteita, yleviä ajatuksia. Teidän tehtävänänne ei ole ainoastaan tietämättömyyden ja taika-uskon häätäminen, vaan teidän tulee myöskin köyhiä lohduttaa, hankkia iloa niille lapsille, jotka ovat kotoista hellyyttä vailla, elähyttää kansaa odottamaan valoisampaa tulevaisuutta. Teidän velvollisuutenanne on lasten kautta lähettää rauhan sanoma eripuraisille perheille, herättää hellyyttä kovettuneissa vanhemmissa, elvyttää rakkautta isänmaahan sen vihollisissa tahi sen kylmäkiskoisissa lapsissa. Palatkaa vakaasti päättäen aina puolustaa toimenne kunniata; kärsikää valittamatta kiittämättömyyttä, vihamielisyyttä ja aiheettomia vainoomisia, sen ajatuksen vahvistamina, että suurin onni, mikä ihmisen osalle tulla voi, on tunto siitä, että tekee palkatonta hyvää; että joka hetki vaatimattomassa työssänne on ihmisyydelle voitoksi; että köyhinkin, vähimmin sivistynyt, vähäpätöisin teistä, halvinkin sotamies tässä sotajoukossa, joka aselevotta taistelee mitä vaarallisinta vihollista vastaan, ja verta vuodattamatta voittaa mitä tärkeimmissä tappeluissa, on oikeutettu saamaan isänmaan jopa koko ihmiskunnan siunauksen. Jääkäät hyvästi, urhokkaat nuoret naiset, kunnian arvoisat sotavanhukset, nuoret asemiehet, uuden ajan pelkäämätön etujoukko! Rientäkää työhönne kaikki, ja olkoon Jumala kanssanne niinkuin minunkin henkeni teitä aina on seuraava!
Kokous puhkesi mieltymyksen myrskyyn viimeisiä sanoja kuullessaan. Tällä hetkellä saattoi tosiaan sanoa kaikkien, sekä kaupunki- että maalaisten, vanhojen että nuorten, tyytyväisten ja tyytymättömien olleen yhtenä sieluna ja mielenä.
Tämä suurenmoinen mieltymyksen osoitus uudistui illalla rautatien asemasillalla, kun Megari nousi junaan. Liikutettuna katseli Emilio tätä näytelmää täyteen sullottujen rautatievaunujen akkunasta, samalla kun Faustina Galli pisti päänsä viereisestä akkunasta. Rehtorin viimeiset sanat kaikuivat vielä Emilion sielussa. Niin tosiaan, kuuluihan hänkin sotajoukkoon ja saattoi olla ylpeä siitä. Sillä joukolla on puutteensa, mutta tämä on osaksi sen maan syy, jota se palvelee. Se on huonosti varustettu aseilla ja muonalla, mutta siitä sille on enemmän kunniata kuin häpeää. Sen riveissä tosin on kelvottomia ja pelkureita niinkuin kaikissa muissakin sotajoukoissa; mutta, Jumalan kiitos, siinä löytyy sankareitakin, miehiä ja naisia, joiden edessä maan mahtavain sopisi kumartaa. Niin, Megari oli totta puhunut: ei kukaan maailmassa voi tehdä enemmän hyvää kuin he, eikä löydy suurempaa onnea kuin hyvän tekeminen. Emilio muisteli mielessään, että ihanimmat hetket hänen elämässään olivat olleet juuri ne, jolloin hän oli vakuutettu tästä totuudesta. Entinen rakkautensa lapsiin kuohui jälleen hänen sydämmessään, kun hän katseli äänetöntä ystäväänsä, joka niin ihanin, lämpimin sanoin oli puhunut tästä rakkaudesta ja pitänyt sitä vireillä hänenkin sydämmessään. Molemmat tunteet, rakkaus lapsiin ja rakkaus tuohon ystävään, sulivat yhteen, valoisaksi ajatusten ja mielikuvien maailmaksi. Hän ajatteli sitä iltaa Altaranassa, jolloin neiti Galli nojautuen palkongin aitaukseen tuijotti taivaanrantaan, ikäänkuin olisi jo kaukaisuudessa nähnyt ne tuhannet pikku tytöt, jotka häntä odottivat ja joille hän oli tästälähin uhraava koko elämänsä — — —.
Emilio näki ajatuksissaan omat ja kaikkien tovereinsakin oppilaat, joukon, joka täytti koko hänen edessään olevan avaran kentän ja ulottui niin kauas kuin silmä siinti ja josta kuului aavan meren tapaista pauhinaa; miljoonittain pikku kasvoja ja kuroitettuja käsiä, olentoja, jotka rukoilivat valoa, rakkautta, turvaa. Ja Emilio lupasi näitä heille antaa, vannoi sielunsa syvyydestä, jalon isällisen tunteen vallassa, joka käsitti hänen isänmaansa koko kasvavan sukupolven.
Faustina Galli näytti ajattelevan juuri samaa kuin Emilio. Äkkiä heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat vaihtaneet ajatuksia katseissaan. Lopulta rupesivat, lakkaamatta toisiansa katsellen, puhelemaan lapsista, yhteisistä muistoista, ja toiveista että saisivat viettää hyödyllistä, ylevätä ja onnellista elämää, työssä ja rakkaudessa.
Kun juna saapui Turiniin, vapisivat heidän huulensa, silmiin kertyi kyyneleitä ja heidän sielunsa olivat sulamaisillaan. Sadat opettajat ja opettajattaret astuivat ulos junasta huudellen toisillensa viimeiset hyvästit.