— Niin olen — opettaja vastasi.
Ovi avattiin oitis ja ulos hyppäsi isokasvuinen, tummanverinen nuori tyttö, joka ojensi hänelle toisen kätensä; toista, jossa oli leipäpalanen ja keitetyn munan puolisko, piti hän kätkettynä selän taakse. Hän kysyi kolmella eri äänen värähdyksellä: — Tekö se olette? — Sinäkö se olet? — Oi, kuinka hauskaa nähdä sinua!
Viiden minuutin kuluttua tuntui nuorukaisesta kuin hän ikänsä olisi ollut tytön hyvä tuttu. Tosin tämä oli paljo entisestään muuttunut: kasvanut isoksi, käynyt laihaksi ja hiukan koukkuselkäiseksi, saanut suuren suun, tummat, syvät silmät, isot kädet, tuuhean mustan tukan sekä suuret, valkoiset hampaat. Hän puhui pikaan ja liikkeensä muistuttivat voimakkaasta koulunjohtajattaresta, jolla on työtä yli korvien.
— Päätit vihdoinkin tulla! — huudahti hän. — Viiden kuukauden kuluttua. Sinä mietit tarkoin asiata. Enpä olisi sinua tuntenutkaan. Olethan näöltäsi kuin latinankielen provessori. Oikein kummallista kun täällä tapaamme toisemme! Me syömme päivällistä yhdessä. — Äläpäs — sanoi opettajatar, kun Emilio aikoi astua huoneesen, ja saattoi hänet pieneen, papuköynnösten harvakseen peittämään lehtimajaan; — oitisko huoneeseni, ei! He tosin kaikki tietävät, että odotin serkkuani; mutta se ei riitä. Minun täytyy olla varovainen. Nyt juoksen hiukan pois, mutta tulen pian takaisin.
Hän palasi vaimon seurassa, jolle antoi käskyjä päivällisestä. Muutamia minuuteja myöhemmin kuultiin kanan kirkuvan, kun siltä niskat väännettiin. He istautuivat lehtimajaan, jossa oli karkeasti tehty pöytä ja kaksi tuolia.
Puhelu koski aluksi perheoloja. Vaikka niihin oli yhdistyneinä katkeria muistoja, tuntui nuorukaisesta kuitenkin niin hyvältä kuullessaan vilpoisessa, hiljaisessa vuoriseudussa tuota ystävällistä ääntä ja katsellessaan noita kasvoja, jotka muistuttivat hänen lapsuuttaan.
Tunnin ajan he puhelivat kuolleista vanhemmistaan, serkkujen vaiheista, niistä kärsimyksistä, joita viulunsoittaja oli tyttärelleen tuottanut, seminaarimuistoista, Garascosta sekä opettajattaren erakkoelämästä. Kaukaa kuului paimenten huutoja ynnä laitumella kulkevien vuohten tiukujen kilinää.
Sitten serkku vei hänet pieneen, lipasmaiseen rakennukseensa, jättäen oven selälleen niin että siitä näkivät suuren osan laaksoa, sinisen taivaanrannan ja kaukana olevan, usmaisen alangon. Alikerran huoneissa riippui seinillä pieniä maatieteellisiä karttoja, ja siellä täällä oli kirjoja sekä yhtä ja toista muuta pientä tavaraa, oppilaitten antamia lahjoja.
— Tämä on minun kotini — sanoi serkku. — Arvaa kuinka paljon tämä huone on maksanut? Kaikkiaan kahdeksansatäa lireä. Kunta päätti sen rakentaa erään omituisen tapahtuman johdosta, josta sanomalehdet kertoivat. Muudan opettajatar, joka oli määrätty vasta avattavaan kouluun Pilonassa, tuli tänne kaukaisesta Modenasta, syntymäkaupungistaan, mutta hänen täytyi jättää paikkansa ja matkustaa kotiin takaisin, kun ei täällä eikä missään lähellä ollut asumusta saatavissa. Kaunis esimerkki hallituksen huolenpidosta.
Ulos tullessaan Emilio hämmästyksekseen näki pöydän katettuna lehtimajassa. Serkku sanoi niin tehneensä, koska siellä oli vilpoista ja se oli — — — valtiollisesti viisainta. Lähellä ei kumminkaan muita näkynyt kuin joku ohi kulkeva poikanen ja muutama nainen, joka kantoi heiniä tahi turpeita.