Sihteri nojasi seinään, painoi käsiänsä kylkiinsä ja näytti olevan nauruun pakahtumaisillaan.
— Oh — huudahti hän — niinkö hän on teille sanonut. Se on suurin sukkeluus, minkä hän eläissään on laskenut! Hän nauroi yhä. — Te ette siis tiedä mitään, olette ainoa koko paikkakunnalla, joka ette mitään tiedä. Don Leriä riivaa omituinen vimma. Hän on hurjin romaanien ahmija koko maailmassa. Dumas, Sue, Féval, Terrail, Kock, kaikki hän on lukenut, luullakseni hän lainailee kahdesta kirjastosta, ostaa romaaneja romukirjakaupoista ja matkustelee vähä väliä Turiniin kirjoja hankkimaan. Oh, ettehän tiedä mitään, ette edes asian lystimäisintä puolta. Ääneenlukijana on hänen piikansa. Olette kait nähneet tuon naurettavan olennon, oikea vanha hameisin puettu lautamies. Hän on Savoijasta kotoisin ja osasi tuskin lukea taloon tullessansa. He ovat häntä opettaneet, ja ahkeran harjoituksen kautta hän on päässyt niin kauas, että osaa lukea jotakuinkin sisältä. Hänellä on oikein rautaiset keuhkot, hän jaksaisi lukea hengittämättä vaikka koko messukirjan alusta loppuun. Joka päivä luetaan heillä ääneen. Piika istuu kirjoineen pienen pöydän ääressä, sisar sohvassa ja Leri nojatuoliin mukavasti vajonneena, kädet ristissä vatsalla ja sikari hampaissa. Näin ovat istuneet viisitoista vuotta jok'ikinen ilta kello kahdeksasta yhteentoista. Se on kautta maailman tunnettu asia.
Tämä odottamaton uutinen haihdutti aivan Emilion surumielisyyden. Seuraavana aamuna hän ilomielin riensi portaita alas, kun kyytipojan ruoskanläjäykset kadulta olivat hänet herättäneet. Hän lähti matkaan, kirkonkellojen soidessa Ave Mariaa. Taivaanranta kuulsi hienon sumun läpi ennustaen kaunista päivää. Hänenkin tulevaisuutensa tuntui, ensimmäisen vuoden ikävistä kokemuksista huolimatta, yhä peittyneeltä tietämättömyyden verhoon. Hän oli siinä iässä, jossa nuorukainen tietää, mutta ei oikein ota uskoakseen elämätä ja maailmaa kurjiksi — samoin kuin jokainen ihminen tietää, mutta ei usko kuolevansa. Hänellähän oli vielä niin paljon edessään! Tuhansittain tovereita, oppilaita, vanhempia ja esimiehiä oli häntä odottamassa. Kuka tietää kuinka moni heistä vastaisi hänen ihanteitansa, kuka tietää kuinka monta ystävää ja mallioppilasta, kuinka monta kiitollista vanhempaa, rauhallista ja hauskaa vuotta hän vielä löytäisi! Yksi ainoa haava kirveli vielä: se, minkä nuo hienot herrat ja naiset olivat iskeneet hänen opettajaylpeyteensä. Huoaten hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui kuin tuo haava pysyisi auki koko elämä-iän.
Seikkailuja maalla ja merellä.
Garascossa Emilio hämmästyksekseen sai kirjeen serkultaan, viulunsoittajan tyttäreltä, joka kertoi vuoden alusta olleensa opettajana pienessä, Alppien rinteille rakennetussa Pilonan kylässä, samaa lääniä kun Garasco. Tyttö mainitsi sivumennen muutamista romantillisista seikkailuista, joita hänelle muka oli ollut kaksivuotisella opettajatarajallaan etelä-Itaaliassa sekä pyysi Emiliota tutkinnon jälkeen itseään tervehtimään eräkäsmajaansa.
Niiden ystävällisten sanain muisto, jotka serkku oli heille kirjoittanut isän kuoleman johdosta sekä tuo myötätuntoisuus, joka syntyy läheistä sukua, mutta eri sukupuolta olevien nuorten ihmisten kesken ja näyttää milt'ei välttämättömästi vievän lemmen suhteisin, herätti Emiliossa hartaan halun käydä tyttöä tervehtimässä. Lisäksi tuli vielä vasta-alkajan uteliaisuus kansakoulu-olojen suhteen ynnä tietämättömyys varsinkin nais-opettajain tilasta.
Osan lupa-aikaansa oli Emilio ——ssä Golilaisten luona. Siellä ei kumminkaan enää saanut tavata rakasta opettajaansa, Megaria, sillä tämä oli jättänyt seminaarin. Pikimältään kävi Emilio Turinissa veljiään tervehtimässä ja läksi sitte, ennenkuin meni uuteen työpaikkaansa, tuolle kauan aiotulle retkelle Pilonaan, serkkua tervehtimään.
Kylä oli hyvin korkealla meren pinnasta, pitkässä Alppilaaksossa. Garascosta sinne oli kahden tunnin matka hevosrautatietä ja yhtä kauan kestävä jalkamatka aivan huonoa polkua. Emilio läksi matkaan aamun koitteessa. Laakso oli erittäin kaunis, mutta sitä hän ei huomannut, kun mieli oli kiintyneenä aivan toisiin asioihin. Pitkin matkaa mielikuvitus loi hänen eteensä koko joukon naiskuvia, joiden kaavana oli se hämärä tytön kuva, mikä hänellä oli muistossansa nuoresta sukulaisestaan. Hän uneksi, että tämän käynnin seurauksena ehkä olisi kestävä ja harras ystävyys, kenties rakkaus, sekä kuvitteli sinne ja tänne serkun olennosta, tavoista ja luonteesta. Ajatuksissaan hän jo näki heidän istuvan kahden syömässä; heidän kai piti syödä päivällistä yhdessä. Hän tunsi jonkinmoista mielenliikutusta, joka hänestä tuntui hyvin lapselliselta, kun hän tummia vuoria vastaan huomasi Pilonan harvalukuiset rakennukset molemmin puolin kirkasta virtaa.
Emilio astui muutamain kyökkipuutarhain sekä suljetun kirkon ohitse ja kysyi kyyssäselkäiseltä muijalta opettajatarta. Akka näytti sormellaan pientä, loitommalla olevaa rakennusta; Emilio pysähtyi naurahdellen sen eteen. Se oli niin pieni, ett'ei siellä voinut asua useampaa kuin yksi henkilö, ja oli luultavasti rakennettu vartavasten opettajattarelle, sillä se oli erin sievä vihreine ikkunapielineen ja ainoa valkoiseksi sivuttu koko kylässä. Alikerran valkoisilla uutimilla somistetussa akkunassa kasvoi muutamia kukkasia.
Ollessaan enää pari askelta sisäänkäytävästä näki Emilio ikkunassa kaksi mustaa silmää ja avoimen suun. — Serkkuni! sanoi syvä ääni.