Syvän hiljaisuuden vallitessa esiintyi vihdoinkin sindaco, hienona ja keikarimaisena, kuin olisi juhla ollut hänen kunniaksensa. Hän puhui hyvin. Sen kuuli, että hän oli pientä puhettansa tarkkaan valmistanut. Hän kiitteli lapsia ja opettajia, vanhempia ja viran-omaisia, mainitsi suunnitelmistaan koulurakennusten suhteen, lausui muutamia kohteliaita sanoja läsnäoleville herroille ja naisille, jotka kumartelivat vastaukseksi. Hän puhui perheestä, kasvatuksesta ja isänmaasta, ja lopetti huutamalla "eläköön" kuninkaalle ja Itaalialle.
Kutsuvieraat nousivat paikoiltaan ja tunkeilivat sindacon ympärille, kiitellen ja onnitellen häntä: — Pieni helmi, tuo puhe — liikuttava juhla — kaikin puolin onnistunut koulujuhla, jommoista hän yksin saa toimeen. — Palveliat tarjosivat sitten kaikille virvoitusjuomia, konvehtia ja appelsiineja. Tämän puolesta kaikki oli moitteetonta. Sindaco antoi penkkejä ja opetusvälikappaleita puuttua koulusta, mutta juhlissa ei säästetty. Ylen iloisella mielellä erottiin. Emilio käytti yleistä hälinätä saadaksensa kenenkään huomaamatta jättää jäähyväiset esimiehilleen ja muutamille toisille, jotka hätäisesti ja hajamielisinä sanoivat hyvästi, nähtävästi ajattelematta, että se oli ainaiseksi. Hän oli sitä odottanut, mutta se loukkasi kumminkin. Varsinkin suututti häntä muudan lihava rouva, öljykauppiaan vaimo, joka loukkaantuneena siitä, että Emilio oli jättänyt seuraelämän ja arvaten ehkä miksi, sanoi ivallisesti naurahtaen: — Kah opettaja, jota ei pitkään aikaan ole näkynyt! Miks'ette tekin lukeneet meille jotain kaunista? — Emilio nieli harminsa, nosti ääneti lakkiaan, riensi kotiin ja sulkeutui kamariinsa.
Kylä oli käynyt pimeäksi ja hiljaiseksi ja Ratti oli istunut monta tuntia alakuloisena huoneessaan, kun hän äkkiä kuuli joukon iloisia ääniä, niiden seassa sihteerin, kadulta huutelevan: — Opettaja! — Opettaja Ratti! — Tulkaa alas! — Uteliaana hän kiiruhti portaita alas ja huomasi pihalla koko joukon nuoria kesävieraita, useimmat joko ylioppilaita tahi lukiolaisia. He olivat hämäristä saakka olleet ulkona mässäilemässä ja tahtoivat nyt ottaa opettajan mukaansa, tarjotakseen hänelle lähtöryyppyä Valkoisessa Ristissä. Samalla lailla, ikkunan alla meluten, olivat muitakin ajaneet pesistään. Emilio seurasi heitä karkoittaakseen ikäväänsä.
Vanha viini ynnä nuorten miesten sydämmellinen iloisuus, jolla matkivat opettajiaan ja kertoivat hullunkurisia kaskuja yliopistoelämästä, virkisti hänen alakuloisen mielensä. Kaikki he olivat vähän päälle kahdenkymmenen vuoden, kaikki aikoivat aatteillaan maailman valloittaa; mutta ylpeys ja rahanhimo eivät olleet heitä vielä sokaisseet. Muutamat olivat vihamielisiä ylimysluokille, joihin itse kuuluivat, ja kaikki he kohtelivat opettajaa vertaisenaan. Yksi heistä matki Maclodion tappelun lausumista niin, että kaikki koko seurue purskahti nauruun paitsi sihteeriä, joka hymyili, katsahdettuansa levottomasti viereiseen saliin, missä oli väkeä. Eräs nuorukaisista matki Toppoa, pitäen puhetta suljetuin silmin. Pian Emiliokin nauroi ja laski leikkiä muitten kanssa. Kun hän sanoi hyvästi nuorukaisille, jotka viinistä vähän riemastuneina taputtivat häntä olalle ja latinaksi lausuivat sydämmellisimpiä hyvästejä sekä onnentoivotuksia, tuntui Emiliosta, kuin hän olisi eronnut vanhoista ystävistä. Eräs heistä palasi vielä jonkun matkaa sanoakseen hänelle: — Herra opettaja, te matkustatte Piazzenaan? — Sielläkös tapaatte ihania tyyppejä.
Sihteeri, joka oli jäänyt yksin Emilion kanssa, luuli kohteliaisuuden vaativan seuraamaan opettajaa kotiin, ja he kulkivat hitaasti käsi kädessä kuun valaisemia katuja pitkin. Kun olivat portille saapuneet, lykkäsi sihteeri häntä kylkeen, käskien häntä puhumaan hiljaa, ett'ei muka sairasta häiritsisi.
Opettaja ei ymmärtänyt ketä hän tarkoitti.
— Don Leriä — selitti toinen. — Ettekö tiedä hänen tekeytyneen sairaaksi, päästäkseen puhetta pitämästä juhlassa.
Lerin palvelia oli todella sanonut Emiliolle, joka oli tullut hyvästille, että isäntänsä ei voinut hyvin. Mutta hän luuli Lerin näyttelevän sairaan osaa, saadakseen rauhassa pitkittää työtään.
— Mitä työtä? kysyi sihteri.
— Sitä, jota hän jo monta vuotta on tehnyt ja johon hän käyttää kaikki iltansa: Uskonto ja koulu.