Loppujuhlan oli määrä alkaa kello kolme jälkeen puolen päivän, sindacon päivällisten perästä, joihin herroja ja naisia oli kutsuttu. Raatihuoneen nelikulmainen, tilava piha, jota ympäröi matala muuri sekä kolmella taholla rivi akasia-puita, oli juhlalliseksi koristettu. Emiliosta varustukset olivat liiaksi teaatterimaisia. Portin yläpuolella riippui kuninkaan kuva lippujen ympäröimänä. Rakennuksen etusivu oli koristettu leveillä kolmivärisillä lipuilla ja puitten välissä riippui vihreitä, metsäkukilla koristettuja köynnöksiä. Laitos oli sindacon keksintöä. Sisäänkäytävän edessä, pitkällä pöydällä, jota peitti punainen liina, olivat palkinnot, joiden joukossa muutamia, erään kesävieraan lahjoittamia, paljon huomiota herättäviä hopeisia taskukelloja. Lapsia varten oli sinne sindacon puutarhasta kannettu rauta- ja puutuoleja. Vanhemmat saivat seisoa seinustalla. Sindacon vieraita varten oli kentän oikealle puolelle lehvistä ja lipuista rakennettu maja auringon hellettä vastaan; kaikki muut saivat mielin määrin paistua auringossa. Emilion saapuessa poikineen paikalle, soittivat jo "Musiikin Ystävät" pihan kulmassa, kenttä oli ahtautunut täyteen väkeä, ja valkoiseksi sivutulla kiviaidalla istui talonpoikia, jotka heiluttelivat sääriänsä sekä muodostivat mustan juovan valkoista aitaa ja sinistä taivasta vasten. Emilio asettui luokkansa viereen. Hän huomasi don Lerin olevan poissa, Kirkkoherran taloudenhoitajatar oli asettunut Ratti'n poikain läheisyyteen, pitääksensä heitä silmällä.
Kellon kolmea lyödessä saapuivat kunnallishallituksen jäsenet sindacon johtamina; heitä seurasi jono vaaleisin puettuja kesävieraita, kaikilla punoittavat kasvot ja heltyneet sydämmet, päivällisviinien vaikutuksesta näet.
Juhla alkoi kaikkien oppilaitten yhteisellä laululla; Emiliosta tuo muistutti kanaparven kaakotusta, jonka jäsenet kaikki yht'aikaa munivat. Äidit olivat turanneet kaikenlaista pienoistensa ylle, niin että nämät enemmän olivat vaatemyttyjen kuin ihmislasten näköisiä. Sitte lauloi pieni valittu kuoro. Emilio ei saanut selvää kuin yhdestä rivistä, jota laulettiin kymmeneen kertaan: ilo, min tuottavi työ. Korkeat asian-omaiset kiittivät urkuria.
Nyt olisi ollut Toppo'n vuoro pitää puhetta, mutta sitä ei ollut ajattelemistakaan. Emilio tuumi, mitä nyt tulisi, kun ei sindaco esiytynyt, eikä myöskään antanut merkkiä palkintojen jakamiseen. Vaan äkkiä hän näki ensi luokan pikku opettajattaren nousevan istuimeltaan ja astuvan puhujalavalle. Emilio kävi kovin levottomaksi. Mitä hittoa hän siellä aikonee. Oh, eipä kauan viipynyt, ennenkuin se tiedettiin. Nuori tyttö, pinnistettynä lyhyt-uumaiseen villahameesen, lausui rohkealla ja kuuluvalla äänellä, joka Emiliota harmitti, Maclodion tappelu nimisen runon Alessandro Manzoni'lta.
Opettaja säpsähti. Maclodion tappelu! Mikä kumma ajatus! Mitä sen oli täällä tekemistä? Sepähän on naurettavaa! Kuinka semmoista pilantekoa sallittiin?
Nuori nainen alkoi. Tuskin oli hän ensimmäisen säkeen lukenut, niin jo Emilio olisi suonut voivansa kätkeytyä tuolin alle. Opettajattaren ääni kuului vaivaantuneelta, kimeältä, yksitoikkoiselta ja mahtipontiselta; uimarin tapaan hän liikutteli käsivarttaan; koko hänen esiytymisessään oli jotain teeskenneltyä ja lapsellista, jota noiden epämuotoisten kasvojen synkät eleet tekivät vieläkin naurettavammaksi. Nuorukainen punastui hänen puolestaan. Hän tarkasteli kutsutuita vieraita. Muutamat olivat hämmästyneinä ja katselivat toisiansa, toiset seisoivat alaskumartuneina, pitäen viuhkaa suun edessä; kaikkien silmät loistivat hillitystä naurusta. Emilio tunsi virkansa arvoa loukattavan ja puri huuliaan harmista. Tuo kauhea lausuminen ei sitte ollut koskaan loppuakkaan. No vihdoinkin se oli ohitse. Emilio tunsi seisoneensa tunnin kaakinpuussa. Hiljaisella kirouksella saattoi hän lausujan paikoilleen. Nuori tyttö kiitti voittoriemuisena niitä, jotka häntä onnittelivat. Opettaja erittäin huomasi sihteerin kiittävän rähäjävällä iloisuudella ja tavattoman häpeemättömästi; hän näki heidän keskinäisistä silmäyksistään, ett'ei ollut paljo uskominen tytön antamaa naimattomuuden lupausta. Runoilijain lupauksia, ajatteli Emilio.
Sen jälkeen esiintyi neiti Strinati, lasisilmät nenällä ja paperiarkki kädessään. — Tuo käy laatuun — ajatteli Ratti, hengitti helpommin ja kuunteli. Se oli puhe "opetuksen tarpeellisuudesta". Opettajatar luki sen hitaasti ja aivan levollisena. Tuossa nyt oli ainakin tervettä järkeä, tosin asioita, joita oli ennen sadasti sanottu, mutta näki, että hän oli niitä itsekin ajatellut. Silmäin omituisesta väikkeestä lasisilmäin takana ymmärsi, että se oli samalla pistopuhetta korkeille asian-omaisille yksityiskoulusta ja kouluhuoneitten huonosta kunnosta. Puhe loppui muutamilla viisailla ja voimakkaasti lausutuilla yleistä mieltymystä herättävillä neuvoilla vanhemmille. Viran-omaiset vaikenivat, mutta muut paukuttivat käsiänsä.
Kun melu oli tau'onnut, luki neiti Strinati niiden oppilaitten nimet, jotka saivat palkintoja ja nämä tulivat peräkkäin punaisen pöydän eteen. Tämä on aina kaunis näkö. Heidän ujoutensa, uudet vaatteensa, tuo tyytyväisyys ja uljuus somistavat heitä. Opettaja katseli liikutettuna kuuden oppilaansa esiin astumista, noiden poikain, joita oli niin monena kuukautena tutkinut, opettanut, varottanut ja neuvonut ja joita hän ei sen päivän perästä enää saisi nähdä. Kun pojat sitten, palkinnot käsissään, palasivat paikoilleen, hymyilivät he ystävällisesti opettajalle; se häntä ilahutti enemmän kuin kaikki kiitokset sekä esti häntä näkemästä vanhempain raakaa uteliaisuutta, kun nämä töytäsivät katselemaan, mitä lapset olivat saaneet. Niinpä, tänä hetkenä oli koulujuhlassa, noiden yksinkertaisten, köyhäin oppilaitten esiintyessä, jotain hyvin kaunista, jota korskan ja lausumisen naurettavaisuus ei voinut kokonaan pilata.
Juhlaa häiritsi vielä kerran narrimainen, päivän merkitystä koskeva kaksinhaastelu. Sen toimitti kaksi pientä tyttöä, jotka liikkuivat kuin marionetit ja puhuivat kuin papukaijat. Sitä paitsi lausui joku oppilaista viran-omaisille kiitoksen, joka oli täynnä törkeätä imarrusta ja hassuimpia jokapäiväisyyksiä.
Sen jälkeen seurasi pikku tyttöjen ja poikien vuorolaulua isänmaalle. He sekosivat kerta toisensa perään ja heidän täytyi yhä aloittaa uudelleen, niin että peloissaan eivät loputtua saaneet kuristuneista kurkuistaan muuta kuin jonkinmoista ampiaispörinätä.