Garascoon ja sen ympäristöille alkoi joka päivä saapua uusia kesävieraita: rouvia, neitiä, ylioppilaita ja liikemiehiä; viimeksimainitut matkustivat joka aamu Turiniin ja palasivat takaisin illalla. Kylä näytti aivan toisenlaiselta, ja alkoipa hauska elämä ajoretkineen, tansseineen ja päivällisineen, joihin kaikkiin sindaco upposi korvia myöten. Ikävyyttä peläten on kesävieraitten tapana seurustella kenen kanssa tahansa, ja haettiinpa niin ollen tuon miellyttävän nuoren opettajankin seuraa.

Siinä oli uutta iloa Emiliolle, kun hän ensi kertaa oli suuressa hienossa seurassa; ja ensi kertaa hän nyt oli, sillä paikkakunnan muutamat varakkaat henkilöt, joiden kanssa hän oli joutunut seurusteluihin, eivät yksinkertaisten elämäntapojensa tähden tuntuneetkaan oikealta herrasväeltä. Syntynyt kun oli työväen luokan ja keskisäädyn vaiheilla, johon viimeksi mainittuun häntä houkutteli pyrkimään sekä yleensä työväestössä havaittu taipumus että myöskin luonnollinen kunnianhimo; kun lisäksi äidiltään saamansa hyvä kasvatus ynnä se yhteys, johon hän kirjanpainajan ja -kustantajan poikana oli joutunut ylempisäätyistensä kanssa, ikäänkuin olivat valmistelleet häntä hienompaan seurapiiriin, niin ei hän edes alussakaan tuntenut itseään kovin vieraaksi noissa virkamies-, asian-ajaja- sekä kauppias-perheissä, jotka häntä keskuuteensa vetivät. Viimeinen kiilloitus, jonkinmoinen ulkonainen hienous, joka häneltä vielä puuttui, oli tuon hyväpäisen nuorukaisen niin helppo omistaa, että muutamain päiväin päästä ei kukaan voinut huomata sitä häneltä milloinkaan puuttuneen. Hän ei heittäytynyt uuteen seuraelämään siinä toivossa, että pääsisi kohoamaan ensimäiseksi; hän tahtoi ainoastaan seurustelutavallaan herättää myötätuntoisuutta ja sivistyksensä sekä luonnonlahjainsa kautta, jotka hänen mielestään olivat etevämmät kuin tavallisissa kansakoulu-opettajissa, saavuttaa suosiota jopa kunnioitustakin. Kaiken tämän alla ei piillyt mikään selvään tajuttu tarkoitus hyötyä tuosta korkeampain suosiosta; pääasiallisesti hän vain pyrki kohoamaan omissa silmissään, voidakseen katsoa tätä ikäänkuin hyväksi enteeksi, jonka rohkaisemana sitten paremmalla menestyksellä kykenisi omassa toimessaan työskentelemään.

Mutta jo alussa Emilio ikäväkseen havaitsi, että hänen, nuoren kansakoulu-opettajan, sivistyksen varsin runsaat, vaikka hiukan yksipuoliset koulutiedot eivät paljoa merkinneet seuraelämässä. Hän tunsi itsensä tietämättömäksi noitten ihmisten parissa, joilla kaikilla oli jonkinmoinen eurooppalainen yleissivistys, jotka puhuivat vaikkapa vain korvakuulonkin mukaan hänelle ihka oudoista nimistä, kirjoista ja tapahtumista, jotka tottuneesti ja helposti koskettelivat satoja hänelle aivan vieraita asioita. Usein täytyi Emilion vai'eta, joskus kuulla hämmästyneenä huudahdettavan: — Kuinka, ettekö tiedä sitä? — Mitä, ettekö todella ole lukenut sitä? — tämä sanottiin vähimmättä loukkaamisen tarkoituksetta, mutta se loukkasi kumminkin.

Niinikään se teknillinen sanavarasto, joka hänellä oli hallussaan ja jota hän koulussa niin sievästi käytteli, ei häntä paljo hyödyttänyt noissa vaihtelevissa tuttavallisissa haasteloissa, joissa ajatuksille annetaan lyhyempi sanapuku ja ollaan, niin sanoakseni, sanasilla. Hän oli kankeanlainen leikinlaskija ja sekava kaskujen kertoja, huomasipa usein selittävänsä liian laajalta ajatuksia, joita olisi pitänyt vain ohimennen mainita. Väliin tapahtui, että hän oikealla, kauniilla kielellä lausui lauseita, joita, ääntänsä kuultuaan ja luettuansa sanojensa vaikutusta läsnäolevain kasvoista, olisi halusta toivonut jättäneensä sanomatta. Tämä oli ensimäinen puutteellisuus hänen sivistyksessään, sitä ikävämpi, kun hän oli siinä iässä, jolloin henkinen ylpeytemme, perustuen enemmän tulevaisuuden toiveelle kuin oleviin oloihin, luo laajoja ja epämääräisiä vaatimuksia, jotka juuri siitä syystä, että niitä ei näytetä, tuottavat meille loukkauksia ja tuhansia tuskia.

Mutta vielä suurempi pettymys, paljo, paljo suurempi, odotti Rattia! Astuessaan ensi kerran kansakoulu-opettajana hienoon, sivistyneesen seuraan, luuli hän virkaansa pidettävän arvossa joka vastaisi sen todellista merkitystä sekä niitä monia ja monenlaisia hankaluuksia, joita hän siinä oli kokenut ja yhä joka päivä sai kokea. Kovin hän hämmästyi huomatessaan opettajan nimen useimpain korvissa soivan aivan toisin, kuin oli luullut, ja että siihen oli yhdistettynä jotain köyhää, kulunutta ja melkein naurettavaa, aivan kuin sanoihin markkinalaulaja tahi arkkiveisujen tekijä. Kun hänet esitettiin: — Tässä on kansakoulu-opettaja — oli hän huomaavinansa jonkinmoista ylenkatseen hymyä, joka häntä loukkasi. Nuorten naisten katseet, jotka selvemmin, kuin rouvain ilmaisevat esitellyn mieshenkilön naimakelpoisuutta, sanoivat aivan suoraan, että hänen oli asemansa, jos ei juuri heitä paljoa alempana, kumminkin heistä varsin kaukana. Kun he mielihyvällä hätäisesti silmäilivät hänen pitkäkkäitä kalpeita kasvojaan, hänen mietiskeleväisiä ja samalla lempeitä silmiään, näyttipä siltä, kuin olisivat ajatelleet: — Vahinko, että hän on vain opettaja! — He käyttäytyivät tuttavallisesti tavalla, joka oli olevinaan kohteliaisuutta, mutta tuntui hänestä hyvin sopimattomalta. Kerrankin, illallista syötäessä, hän kuuli sanottavan: — Oh, täytyypä jättää hiukan sijaa opettajallekkin.

Varsinkin tunsi Emilio nöyryytystä nähdessään erään pienen Turinilaisen opettajattaren alamaista käytöstä. Muudan kaunis, isokasvuinen, rikkaan öljykauppiaan rouva oli ottanut tämän mukaansa maalle, lukemaan lasten kanssa. Emiliota loukkasi kovin, kun rouva, vähääkään käsittämättä käytöksensä sopimattomuutta, sanoi opettajattarelle: — Neiti, kantakaa saaliani. — Opettajatar, hakekaa viuhkani — juuri kuin hänellä olisi ollut kamarineitsyt juoksutettavana. Emilio soimasi liikaa arkuuttaan ja naurettavia vaatimuksiaan; mutta väkisinkin nousi hänen loukattu ylpeytensä, lujana ja käskevänä kuin itse omantunnon ääni. Oliko opettaja todellakin niin vähäpätöinen olento. Hän yksinkertaisuudessaan ihmetteli, miksi niin oli. Hänestä oli järjetön ristiriitaisuus kaiken sen välillä, mitä niin suurellisesti joka haaralta jaariteltiin ja kirjoitettiin "kasvattajan jalosta kutsumuksesta, ensimäisen opetuksen suuresta merkityksestä, opettajain oikeuksien polkemisesta ja heidän ansioistaan yhteiskunnan suhteen" — ja toiselta puolen sen tavan välillä, jolla sama yhteiskunta heitä noin kahden kesken kohteli. Kuinka tuo oli mahdollista? He uskovat meille lapsensa sanoen: — Kasvattakaa heidän sydämmiänsä — valmistakaa parempaa nuorta polvea — parantakaa maailmaa — — — ja sitte taas: — Jättäkää hiukan sijaa opettajallekkin. — Opettajatar, hakekaa viuhkani. Siinähän oli vääryyttä ja teeskentelyä.

Palatessaan kutsuista tahi yhteisiltä kävelyretkiltä, toisteli Emilio muistissaan kaikki loukkaavat sanat ja nöyryyttävät tapaukset siltä kertaa ja tunsi silloin kunnianhimonsa ja toiveensa haavoitetuiksi, niinkuin haulien tapaaman kyyhkysparven. Hän ajatteli lakkaamatta tuota ristiriitaa ja vääryyttä, ja huomasi joka päivä yhä selvemmin asian lohdutonta totuutta. Nämät ihmiset eivät ylenkatsoneet häntä hänen virkansa tähden, koskahan sitä kehuivat pilviin saakka; eivätkä myöskään hänen alhaisen sukuperänsä tähden, sillä usea heistä ei ollut sen korkeampaa sukua; eivät senkään vuoksi, että hän olisi ollut vähemmin sivistynyt, koskapa he suurella kunnioituksella kohtelivat muutamia omaan piiriinsä kuuluvia, jotka olivat perin sivistymättömiä; eivät myöskään siitä syystä, että hänellä olisi ollut vähemmin hieno seurustelutapa, sillä siinä hän oli heidän vertaisensa. Syynä ei niinmuodoin voinut olla mikään muu, kuin hänen pieni palkkansa, seitsemänsataa lireä, ja se, että hän oli uralla, jolla ei voinut suurempia tuloja toivoakkaan. Tietämättänsä antoivat näin rahan-ylpeyden itseänsä hallita. Se oli siis jotain luuloteltua henkistä etevämmyyttä, joka ei perustunut muuhun kuin rikkauteen; tämän edessä köyhän on vapaaehtoisesti pysyttävä alemmalla asteella, juuri kuin suurten luonnonlahjain luonnollisen etuuden tahi säätyoikeuden edessä. Että näin suuri eroavaisuus oli olemassa, ei yksin taloudellisissa suhteissa, vaan katsantotavassakin samaan säätyyn kuuluvien, samalla sivistyksen kannalla olevain ihmisten välillä, sitä ei hän ollut koskaan ennen aavistanutkaan. Nyt vasta hän huomasi semmoista ylimyskuntaa löytyvän. Hän kuuli joka päivä ympärillänsä suurella kunnioituksella puhuttavan kesävieraitten vuosikoroista ja palkoista, ilman että ihminen itse tuota kunnioitusta millään tavoin herätti, hän näki tervehdyksiä tehtävän varallisuuden mukaan, pitämättä väliä sillä, kuinka niitä varoja käytettiin. Niin oli asia. Hänen usein lukemansa ja kuulemansa siveys-ohje, ett'ei muka kunnioitusta osteta, oli sen vastakohtana mitä nyt näki. Tämä teki hänet katkeraksi sisimmässä sielussaan. Mitä hyötyä oli luvuista, jos hänen aina oli pysyminen tässä alhaisessa asemassa? Hänellä tosin oli hyvän omantunnon tuottama tyydytys; mutta eikö hänen tämmöisessä yhteiskunnassa aina täytyisi oleskella syrjässä sopenkuluna; saisiko hän koskaan muuta kuin nöyryytyksiä osakseen?

Mitä syvemmältä Emilio näitä asioita ajatteli, sitä katkerammaksi hän kävi. Vähitellen hänestä katosi tuo nuorekas iloisuus, joka hänen luullakseen tähän asti oli hankkinut hänelle sijaa seuraelämässä. Nyt hän alkoi näyttää, että huomasi jonkinmoista syrjäyttämistä ja että tunsi itsensä loukatuksi tuosta, mahdollisesti kyllä tarkoittamattomasta epäkohteliaisuudesta. Mutta kuten aina tämmöisissä tapauksissa käy, muuttui laiminlyöminen pian ylenkatseeksi ja tahdoton epäkohteliaisuus tahallisiksi pieniksi loukkauksiksi. Emilion ylpeys heräsi, ja kun hän ei kauemmin osannut hillitä itseänsä, jätti hän koko seuraelämän. Yksinäisyys teki hänet vieläkin katkerammaksi. Tätä ennen ei hän ollut ajatellut yhteiskunnallista arvojärjestystä, sillä hän ei ollut näitä asioita kylläksi tuntenut. Hän ei ollut käsittänyt, kuinka kukaan saattoi väittää ja uskoa, että miljoonain köyhyys tuli yhden ylellisyydestä, ja oli tuskin kääntänyt sinne päin ajatuksiaan ennenkuin päätti yleisen omaisuudenjaon tuottavan vain yleistä köyhyyttä. Mutta nyt hän kiihkoisesti palasi tähän ennen hämärään kysymykseen aivan toisilla, selvemmillä käsitteillä. Vaan koska hän ei löytänyt päästään mitään uuttakaan, sopivaa yhteiskuntajärjestelmää — semmoinen selvä ja tyydyttävä uusi järjestys olisi tulevaisuuden toiveena häntä rauhoittanut — heräsi hänen vihansa vanhaa kohtaan kahta kiivaammaksi, varsinkin kun loukattu itsetunto lisäsi vereksiä yllykkeitä. Kaikin tavoin hakien katkeruudelleen purkausta, päätti hän tästä lähin kasvattaa koulupoikansa näihin aatteisin, herättää heissä samoja intohimoja, joita hänessä itsessänsä oli, ja näin kostaa edes niillä vähäisillä aseilla, joita yhteiskunta oli hänen käsiinsä antanut. Mutta yksin sen kautta, että hän koetti keksiä keinoja toteuttaakseen tuumiansa, heräsi hänessä tuhansia muita aatoksia, jotka tekivät hänet rauhattomaksi. Jos hän näin menettelisi, saisiko hän vielä nauttia sitä sydämmellistä tyytyväisyyttä opetustoimestaan, joka oli hänen elämänsä elävin ja puhtain tunne ja joka vastakin oli semmoisena oleva? Saattaisiko hän näin tehdä, pettämättä virkansa velvollisuuksia? Olisiko hänessä kylläksi tunnonrauhaa ja urhoollisuutta tarvittaessa puolustamaan aatteitansa esimerkiksi tarkastajan edessä? Näitä ajatellessaan hän alkoi epäröidä, oli tyytymätön ihmisiin, itseensä, virkaansa ja kaikkeen. Tässä mielentilassa hänet ennätti loppujuhla, jonka jälkeen hän oli päättänyt matkustaa pois.

Loppujuhla.

Emilio kävi hyvästiä jättämässä aamupuolella, ett'ei juhlan jälkeen tarvitsisi muuta kuin kätellä muutamia.