Tarkastajaa näytti nuoren opettajan tulo ilahuttavan ja hän käski häntä istumaan. Emilio huomasi tarkastajan kääntävän kokoon ja pistävän povitaskuunsa paperiarkin, johon oli kauniisti jotain kirjoitettu. Siinä oli pikku opettajattaren ajatuksia, tervehdys tarkastajalle. Ikänsä miellyttävällä avomielisyydellä ilmoitti Emilio tarkastajalle tulonsa syyn, kertoi suuresta rakkaudestaan lapsiin, tavastaan ohjata heitä rakkaudella ja lempeydellä, johon hänen luontonsa häntä vaati, sekä katkerasta mielikarvaudesta, jonka oppilaiden mahdottomuus hänessä oli herättänyt. Hän mainitsi myös, ett'eivät oppilaat olleet täydelleen hänen vallassaan, ett'ei hän osannut kuria pitää.
— Minä sen huomasin — tarkastaja sanoi. Opettaja katseli häntä hämmästyneenä.
— Jos olisivat vallassanne — pitkitti tarkastaja hymyellen — niin eivät olisi melunneet minun lähdettyäni. Tarkoitan, valta poistui minun kanssani.
Hän vaikeni ja katseli Rattia. Sitte hän jatkoi: — Älkää luulko, että annan teille nuhteita. Minä arvasin mitä tulitte tänne puhumaan jo siitä tavasta, jolla opetitte. Se oli, en sano isän, vaan veljen puhetta. Kuulkaa nyt neuvoani. Rajatonta rakkauttanne lapsiin käsitän hyvin, sillä minussakin sitä on. Se on suuri aarre opettajalla ja tyytyväisyyden runsas lähde. Se on ollut kaikkien suurten kasvattajien ensimmäinen ominaisuus; se se on, joka valaisee ja lisää kasvattamisen ja opettamisen taitoa. Mutta opettajan tulee peittää tätä rakkauttaan, niin että lapsi aavistaa, mutta ei näe sitä. Muistakaa Capponin[5] kaunista lauselmaa: Ainoastaan yhdessä ankaruuden kanssa voi rakkaus lasta hallita. Ja minä lisään: pojan tulee saada se käsitys, että rakkaus on ansaittava. Hän ei anna sille arvoa, jos huomaa saavansa sitä ilman mitään lahjaksi. Jokaisessa myönnytyksessä, joka hänelle suodaan, hänen synnynnäinen vallanhimonsa näkee ainoastaan oikeuden, ja pysyttääksensä valtaansa hän käy kapinalliseksi. Ymmärrättekö? Jos häntä lempeästi kohtelette, ei hän sano: — He kohtelevat minua niin, tehdäkseen minua paremmaksi. — Semmoista käsitystä hänellä ei voi olla. Sen sijaan hän sanoo: — He kohtelevat minua niin siksi, että heidän täytyy minua niin kohdella, — ja tietysti hän ei ole kiitollinen siitä, minkä luulee itsellensä oikeuden mukaan tulevan. Hän ajattelee: — Jos opettaja uhkaa, mutta ei kuitenkaan rankaise, niin se tapahtuu sentähden, ett'en ansaitse rankaistusta; jos hän pyytää eikä käske minua jotain tekemään, niin se tapahtuu sentähden, ett'ei hän saa minua käskeä. — Sehän on selvää. Siis, ei uhkauksia, vaan rankaistuksia; ei kehoituksia, vaan käskyjä. Kaiken tämän ohessa saa kyllä ilmestyä rakkautta, joka varovasti, sopivissa tilaisuuksissa, lievittää, palkitsee ja lohduttaa, ikäänkuin auringon säde pilviseltä taivaalta. Lasten niinkuin sotamiesten suhteen on noudatettava sama sääntö: ei koskaan saa uhata, ei koskaan hieroa sovintoa. Uskokaa minua. Minä olen alkanut niinkuin te, ja minun on täytynyt muuttaa menetystapaa. Minusta on tullut kaksinais-ihmioen. Minussa on kätkettynä olento, joka rakastaa lapsia, kärsii heidän suruistansa ja vastoinkäymisistään, ja iloitsee heidän herttaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan, joka ajatuksissaan heitä hyväelee ja antaa heille anteeksi. On toinenkin, niin sanoakseni ulkonainen olento, edellisen suora vastakohta, joka asettuu tämän ja lasten väliin ankarana, köyhänä kiitoksista, väliin kovin jäykkänä, ja aina yhdenlaisena. Koettakaa olla samoin. Jonkun ajan se teistä tuntuu raskaalta ja katkeralta; mutta paljoa vähemmin katkeralta kuin huonosti palkittu ja loukattu liiallinen hyvyys. Kun olette päässeet voitolle, näette, ett'ette suinkaan ole menettäneet sitä sydämellistä tyytyväisyyttä, jota rakkaus lapsiin tuottaa, vaan saattepa päinvastoin tuntea vieläkin suloisempaa, juuri siitä syystä, että sitä salaatte, ja vieläkin suurempaa sen vuoksi, ett'ei sitä liiallisen pehmeyden pahat seuraukset pyri tukahuttelemaan. Oletteko vakuutettu? — Tämän sanottuaan tarkastaja nousi lähteäksensä sindacon luo.
Opettaja ojensi lämpimästi kätensä jalolle miehelle. Tarkastaja otti ojennetun käden molempain käsiensä väliin, ja katseli Rattia katseella, joka kovin muistutti hänen isävainajansa katseesta. Tarkastajakin oli aikoinaan ollut opettajana, ja nähdessään edessänsä kaksikymmenvuotiaan virkaveljen, joka innolla antautui vaatimattomalle ja vaivaloiselle uralleen, tuli hän syvästi liikutetuksi, ikäänkuin olisi nähnyt itsensäkieltävän lähetyssaarnaajan menossa tuntemattomaan maailmaan. Ja hän sanoi rakkaasti: — Minä toivotan teille menestystä, poikani.
Tämä keskustelu haihdutti Emilion viimeisetkin epäilykset; hän päätti muuttaa kohtelutapaansa lasten suhteen, mutta vasta uudessa virassaan, sillä Garascossa se oli liian myöhäistä. Vaan olipa hän viettänyt pientä voittojuhlaa, joka muun muassa tuotti jäljellä oleviksi kuukausiksi sen onnen, että hän saattoi elää rauhassa Toppo'n kostolta.
Palkintovimma.
Melkein huomaamattansa oli Emilio päässyt lukukauden loppuun. Vaikka hänen piti lähteä paikkakunnalta, tahtoi hän kuitenkin hyvin valmistaa lapsia tutkintoon. Garascossa pantiin suurin arvo pälkintojen-jakamiseen, joka tapahtui ensimäisenä päivänä Elokuuta ja jota sindaco, juhlien järjestäjä, suurella innolla harrasti, kutsuen väkeä kokoon läheltä ja kaukaa. Tässä tilaisuudessa hän ei säästänyt rahojaan eikä vaivojaan, vaan pani kukkaronsa jopa oman itsensäkin likoon, ikäänkuin olisi kysymys ollut kunniavelan suorittamisesta. Urkuri, joka samalla oli kirja-, paperi- ja kangaskauppias, harjoitti jo kuukautta ennen oppilaita kuorolaulussa. Opettajien täytyi, opetuksen suureksi haitaksi, luetuttaa oppilailla ulkoa ja harjoittaa heitä lausumaan tilapäärunoja, vuorokeskusteluja ja kohtelijaisuuksia. Pahinta oli, että kun sindaco oli palkinnoiksi ottanut kauniisti sidottuja kirjoja, pieniä tauluja, kaulaliinoja, korvarenkaita ynnä muita kauniita ja hauskoja tavaroita, tämä herätti vanhemmissa, varakkaissakin, semmoisen innon saada lapsillensa palkinnoita, että he tutkinnon edellisenä kuukautena tekivät alituisia rynnäköitä opettajia vastaan, ja juhlan jälkeen kuului loppumatonta valitusta. Opettajan palkitessa herrasmiehen poikaa, sanottiin häntä lahjotuksi; jos saaja oli köyhä poika, nimitettiin opettajaa tasavaltalaiseksi ja sosialistaksi. Jos kaksi palkintoa sattumalta joutui yhteen ja samaan perheesen, huudettiin oitis puolueellisuutta ja opettajan ostamista, ikäänkuin kahden siskon olisi mahdotonta molempain ansaita palkintoa. Näinä päivinä olivat opettajat ja opettajattaret todella marttiiroja. Muutamat katsoivat heinin karsain silmin, toiset eivät tervehtineet, kaikkialla heitä ylenkatseellisesti kohdeltiin, juuri kuin olisivat laittomasti tehneet kauppaa noilla tutkintoleluilla.
Myöskin vasta-alkajamme sai osansa. Vanhemmat, joita ei ollut koko vuonna nähnyt, rohkenivat pyytää häntä muutamia päiviä ennen tutkintoa päivälliselle. Niiden oppilaitten isät ja äidit, joita oli valittu lausumaan ja jotka harjoittelivat koulussa, sanoivat opettajalle, että jos hän ei varmaan lupaisi heidän lapsilleen palkintoja, ei hänen pitäisi panna heitä lausumaankaan, "sillä", lisäsivät, "jo se seikka yksinään, että poika lähtee tuonne häpeemään ja että, jos hyvin käy, hän huvittaa herrasväkeä, oikeuttaa palkinnon saamiseen", — aivan kuin olisi ollut puhe esiytyvistä taiteilijoista. Yksi asian-omaisista ehdoitteli yhtä, toinen toista palkinnon saajaksi. Nuori opettaja sai ilokseen lukea seiniltä hiilellä kirjoitettuja uhkauksia tahi ehdokasluetteloja, joissa pikku kandidaatit ehdoittelivat itseänsä. Eräs vaimo pyysi Emiliota antamaan palkintoa hänen pojalleen, koska tämä oli kokonaisen kuukauden sairastanut jotain rohtumatautia. Mutta Emilio oli päättänyt toimia omantuntonsa mukaan, vaikkakin siitä kaikki hornan henget lentoon lehahtaisivat. Ainoa, mikä häntä oikein harmitti, oli se kun näki, kuinka tuiki turhaa oli kaikki järkevä puhe niille, jotka kehoittivat häntä väärin ja puolueellisesti menettelemään.
Yhteiskunnallinen kysymys.