— Teidän ei ole tarvis siitä välittää — sanoi Pirotta opettajalle. — Pitäkää vapaasti seuraa niiden kanssa, jotka teitä miellyttävät, sillä joko aiotte elää eräkkäänä tahi kaikkein ystävänä, vetävät he teidät kumminkin jompaan kumpaan puolueesen; taikka jos teidän onnistuu pysyttäidä ulkopuolella kumpaakin, saatte molemmista vihamiehiä. Kansakoulu-opettaja, joka ei kuulu mihinkään puolueesen, saa yksin kunnan vahtimestarinkin vihollisekseen. Laittakaa niin, että noudatatte kirkkoherran vaatimuksia, niin voitte välttää yhteentörmäyksiä. Tehkää niin sindaconkin suhteen, jolla on eriskummalliset mielipiteet — hän naurahti — kieliopin suhteen, mutta joka sentään on kunnon ihminen. Kouluhuoneisto on muhkea.

Sen jälkeen Pirotta antoi hänelle käytännöllisiä neuvoja kauppapuotien suhteen, sen tapauksen varalta, että Ratti aikoisi pitää omaa taloutta. Yksi kunnallishallituksen jäsenistä oli teurastaja, toinen maustinten kauppias; ja tarkastusmies, joka oli nainut sindacon orpanan, oli etevin sekatavarankauppias paikkakunnalla. Viisainta olisi tehdä kauppansa heillä eikä muitten kauppiasten luona.

— Lyhyesti sanoen — niin päätti hän puheensa — jos teillä on vähänkin käyttäytymis-älyä, ettekä huoli juoruista, joita saatte joka taholta kuulla, tulette kyllä viihtymään täällä ja teitä myöskin pidetään arvossa.

Opettaja pani mieleensä varsinkin sen neuvon, joka koski puolueita. Se oli tärkeämpi kuin oli luullutkaan; sillä jo yksin siitä syystä, että suojeliansa oli hänestä kirjoittanut Pirottalle, olivat kaikki kuukautta ennen hänen tuloansa Piazzenaan lukeneet hänet Pirottan puolueesen kuuluvaksi.

Kirkkoherran puolue oli tähän aikaan vallassa. Kova vihamielisyys, joka johtui edellisenä vuonna olleesta ankarasta kiistasta, vallitsi kirkkoherran ja don Pirottan välillä. Don Pirotta oli muutaman hengellisen veljeskunnan kappalainen; perustamalla pikkulasten koulun, hän oli hankkinut itselleen kunniamerkin. Kadehtien Pirottan menestystä hyvänä saarnamiehenä, joka veti kaikki sanankuuliat puoleensa, oli kirkkoherra kieltänyt veljeskuntaa pitämästä iltakirkkoa Toukokuun ajalla. Veljeskunta valitti pispalle, joka kumosi kiellon. Kirkkoherra puolestaan kosti, sitte kun jälleen oli voittanut piispan suosion jättämällä tälle osan testamentti-lahjoituksesta, jonka eräs kaukainen sukulainen oli hänelle uskonut sillä ehdolla, että kaikkina aikoina pidettäisiin sielumessua hänen puolestansa. Luottaen esimiehensä suosioon sekä tuon uskonnollisen, taipuvaisen sindacon ystävyyteen, esiintyi kirkkoherra nyt mahtavana miehenä, esti pienen näytelmähuoneen perustamista kylään, pakoitti pikkukoulua ottamaan palvelukseensa juuri ne nunnat, joita hän ehdoitti, hankki kunnalta vuotuisen rahamääräyksen kirkon lamppuihin ja, mikä vieläkin tärkeämpi, hänen onnistui saada koulun tarkastusmieheksi don Pirottan sijaan tuo sekatavarankauppias, joka oli sekä kirkkoherran että sindacon uskollinen ystävä; hänen kauttaan saattoi kirkkoherra sekaantua koulun asioihin.

Opettajamme kuului siis jo tietämättänsä vastustuspuolueesen, kun hän
Lokakuun ensi päivänä aloitti koulunsa.

Emilio suuresti ihastui nähdessään kouluhuoneiston; sillä hän piti totena, mitä Megarin oli tapana sanoa: kaunis kouluhuoneisto on paras keino saada rahvas itse opetusta suosimaan. Huoneisto oli rakennettu varta vasten koulujen tarpeeksi syrjäiselle, aukealle paikalle vanhan kappelin viereen; se oli iso, valkoinen, nelikulmainen rakennus, jossa poikakoulu oli sijoitettu toiseen, tyttökoulu toiseen puoleen, kummallakin eri sisäänkäytävänsä ja pihamaansa. Ihastuneena jopa ihmetellen katseli opettaja koulun valkoisia, siistejä seiniä ja hyvin pidettyjä penkkejä. Seinällä riippui neljä maatieteellistä karttaa, joita lie joku jättiläinen sinne ripustanut, niin ylhäällä olivat; pienen pieni musta taulu sekä yksi ainoa kasvikuva; kaikki oli perin puhdasta, ihan kuin vasta ostettua. Kuninkaan kuva, öljyyn painettu, riippui kahden ison raamatunhistoriallisen taulun välissä, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne ostettu jostakin markkinakojusta ja sitte puhdistettuina ja kiilloitettuina tänne pantu. Opettaja ihmetteli lukuisan oppilasjoukkonsa suurta siisteyttä sekä vanhan vahtimestarin sotilaantapaista säntillisyyttä. Tämä esiintyi aina parta tarkoin ajeltuna, mustassa samettitakissa ja hopeanauhoilla koristettu lakki päässä.

Emilio piti myös paljon työtovereistaan, joita joka päivä välitunneilla tapasi koulun pienessä ja siistissä opettajasuojassa.

Toisen luokan opettajatar, joka oli paikkakunnalla asunut jo kaksitoista vuotta, oli noin neljänkymmenenvuotias, pitkä, kalpea nainen, kärsivän ja lempeän näköinen; hiuksensa olivat sileäksi suitut, pukunsa tavallista yksinkertaisempi, aina samankuosinen, juuri kuin hän olisi kuulunut johonkin sisarkuntaan. Ilokseen nuori opettaja kuuli hänen äitinsä monta vuotta asuneen samalla paikkakunnalla, jolla hänen oma äitinsä aikoinaan oli asunut; molemmat rouvat olivat olleet hyviä tuttavia.

Toinen opettajatar oli kolmenkolmattavuotias, kaunisvartaloinen, hyvin puettu, kohtelias ja arvokas käytöksessään. Heti hän tarkasteli Emiliota vilkkailla, terävillä, säihkyvillä silmillään. Hänen suuri, aistillisuutta ilmaiseva suunsa oli omituisesti muodostunut ja näytti aina valmiilta pistosanoja päästämään.