Mies-opettaja, hyvänluontoinen, perin rehellinen, seitsemänkymmenenvuotias ukko, puhui ja liikkui äärettömän hitaasti ja oli varustettu vatsalla, jonka tavattomaan isouteen ei kuitenkaan ravinnon runsaus lie ollut syynä. Hän oli virkaansa toimittanut vähää vailla puolen vuosisataa ja melkein koko ajan Piazzenassa, niin että kunnallishallituksessa istui useita hänen entisistä oppilaistaan, jotka nyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, pienellä rettelöimisellä kokivat kostaa koulun-aikaisia rangaistuksiaan. Mies paralta puuttui kaksi sormea vasemmasta kädestä; ne hän oli hukannut Valdi Sesiassa, jossa oli ollut pari vuotta opettajana. Kerran, näet, eräs hänen oppilaitaan, jonka kodissa asui kivensärkijöitä, toi mukanansa kouluun näiltä varastamiansa dynamiitti-patruunia. Poika, nurkkaan pantuna, helisteli niitä taskussaan. Kun hän ei käskyä totellut eikä heittänyt pois leikkikalujansa, tempasi opettaja ne häneltä; mutta samassapa räjähtävätkin ja veivät mukanaan kaksi opettajan sormea. Se oli noita pieniä tapaturmia, joita ei saata ennalta arvata, mutta jotka nähtävästi kuuluvat opettajan toimeen.
Sindaco ja kirkkoherra.
Emilio aloitti koulutyötään, lujasti päättäen seurata sitä menetystapaa, joka hänestä oli paras, s.o. pitää ankaraa kuria kuitenkaan kovuutta käyttämättä, peittää kylmän tyyneyden alle luonteensa liian suuren taipuvaisuuden sekä sydämmenkin kasvatuksessa käyttää jonkun verran lujuutta ja jäykkyyttä, joka pysytteleisi oppilaat hänestä kunnioittavan matkan päässä. Hän katsoi tätä muutosta opetustavassaan ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan jopa tuiki tarpeelliseksikin ja luuli sen käyvän aivan helposti päinsä. Rupesi siis oitis, vähän poikiin tutustuttuansa, olemaan varsin jäykkä ja kylmä niillekkin kuudelle, kahdeksalle pojalle, jotka herttaisuudellaan olivat herättäneet hänen myötätuntoisuuttansa. Tämän uuden menetystavan ensimmäinen tulos oli erittäin hyvä.
Ensimäisenä lauantaina ilmaantui sindaco kouluun. Ennenkuin sisään astui, hän muutaman minuutin kuunteli oven takana ja näytti olevan varsin tyytyväinen luokassa vallitsevaan hiljaisuuteen ja järjestykseen. Ensin hän katseli ympärilleen valoisassa, aurinkoisessa huoneessa ja kysyi sitte opettajalta tyytyväisen näköisenä niinkuin se, joka odottaa mieleistänsä vastausta: — Mitä pidätte kouluhuoneistosta?
Ken vain kerran näki sindacon kasvot, taisi niistä paikalla lukea hänen hallitsevat intohimonsa: järjestyksen ja puhtauden. Hänen pitkällä virka-urallaan nämät intohimot olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän oli oikeana kiusana käskyn-alaisilleen, kauhistuksena sihteerille ja vahtimestarille, jota jälkimäistä hän muun muassa komensi tarkkaa vaaria pitämään siitä, että eräät kunnallislautakunnan käytettäviksi aiotut paperit, joita oli määrä säilyttää aivan toisessa laatikossa kuin kirjelaatikossa, olivat leikatut tarkasti suoran kaiteen muotoon ja aivan yhdenkokoisia. Kylässä hirveästi naurettiin sitä tarkan tarkkaa huolta, jolla hän kirjoitti nimensä: ensin pölytti ja pyyhki kynän, sitte kirjoitettuaan pyyhki ja lukitsi sen kynäkoteloon, jota joka kerta aina puhdisti. Pilaa herätti myöskin se matematillinen tarkkuus, jolla hän, rikas mies, määräsi taloutensa menot, laskien kuinka monta luotia lihaa tuli kunkin perheen jäsenen osaksi. Hän kirjoitti kauniilla käsialalla kaikki menonsa siistin siisteihin tilikirjoihin, joita talletti parikymmentä vuosikertaa aivan kuin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka oli jo kuudenkymmenen vuoden vanha ja hiukan viallinen, esiytyi hän aina moitteettoman hienossa ja siistissä vaatetuksessa, peilikirkkaiksi kiilloitetuissa saappaissa sekä ajoi partansa jok'ikinen päivä. Niin hyvin sanoissa kuin teoissa oli hän tarkan täsmällinen, jopa liiaksikin säännöllinen. Hänen oli tapana puhua kuin olisi kirjasta lukenut sekä lausua mielisanansa ja -lauselmansa erityisellä painolla; aivan kuin on tapana vanhoja käymättömiä hopearahoja heläyttää pöytään, koska muuten ei kukaan niitä minkään arvoisina pitäisi. Eleissään oli jotain varovaista ja samalla papillisen juhlallista.
Jonkun aikaa opetusta kuunneltuaan hän kiitteli opettajaa ja laski hänen sydämmelleen varsinkin äidinkielen opetuksen, jota viime vuosina oli laiminlyöty. — Ihanan kielemme opetusta — hän sanoi.
Sen jälkeen hän lähestyi koulun penkkejä ja katseli niitä tarkoin. Huomatessaan niissä kynäveitsen jälkiä, suuttui hän ja sanoi opettajaan kääntyen: — Yhdestä asiasta täytyy minun oitis teille puhua: vaatikaa ankarasti koulun kalujen kunnioittamista. Se on asia, jossa en laske alemmas vaatimuksiani. Meidän täytyy katsoa, ett'emme aloita huonosti. Koulun tulee olla pyhä niinkuin kirkko. Se onkin jonkinmoinen kirkko — ja hän laski erään mielilauselmansa — se on siviili-kirkko.
Kun sindacon epäluulot kerran olivat heränneet, tarkasteli hän myöskin kauempana olevia penkkejä, katseli kauan seiniä ja palasi sitte lasten luo. Sormellaan osoittaen mustepilkkua, jonka eräs oppilaista oli saanut vihkoonsa, hän kysäisi: — Niinkö vihkoja pidetään?
Poika vastasi arasti: Se on semmoisessa lehdessä, mitä min' en enää käytä.
— Mitä min' en! — matki sindaco. — Sano oikeammin: — jota en enää käytä. — Opettajaan kääntyen hän jatkoi, juuri ulos menossa: — Siis muistatte, äidinkieli ja puhtaus ovat ne kaksi asiaa, joille minä panen erityisen arvon.