Vielä kerran toistettuaan mielilauseensa siviili-kirkosta, ilmoitti hän vihdoinkin, vaikka vaan kuin sivumennen, oikean asiansa, jota ei ollut tahtonut uskoa toisten toimitettavaksi, varsinkin kun opettajan mielipiteitä ei vielä tunnettu. Opettajan näet piti hyväntahtoisesti huomis-aamuna seurata luokkaansa kirkkoon, messua ja saarnaa kuulemaan —- — — se oli tapana — — — aivan tarpeellinen kunnioituksen osoitus — — — Muutoin oli erittäin suotavaa, että opettaja kirkossakin valvoi poikainsa käytöstä. Hän saattoi antaa heidän kokoontua koulun pihaan neljännestä ennen jumalanpalveluksen alkua. Emilio joutui hieman pahoillensa tästä käskystä, sillä hän pelkäsi saarnoja liian pitkiksi pojille. Seuraavana aamuna saattoi hän pojat kirkkoon; toisetkin opettajat olivat siellä.
Pimeä, avara kirkko oli puolillaan väkeä, ja pian Emilio kouluvahtimestarin avulla oppi tuntemaan paikkakunnan tärkeämmät henkilöt ulkomuodolleen. Kun kirkkoherra saarnansa aloitti, valtasi opettajan ikävämpi tunne kuin ikävystymisen. Saarna oli katkera, sotkuinen ja murteellinen sekä täynnänsä persoonallisia hyökkäyksiä, joita äsken paikkakuntaan tullut ei voinut ymmärtää, mutta jotka kumminkin tekivät opettajan levottomaksi, hänen kun salamana juolahti mieleensä, että samanlaiset saattoivat vastaisuudessa häntäkin tarkoittaa. Hän arveli, mitä olisi kerran itse tekevä, kun häntä vuorostaan saarnastuolista löylyteltäisiin.
Myöhemmin Emilio sai kuulla syyn tuohon ankaraan saarnaan. Edellisenä iltana oli paikkakunnalle saapunut il Popolo niminen sanomalehti lisälehtineen ja jälkimäisessä oli kirjoitus kirkkoherraa vastaan. Tämä oli ostanut kaikki kappaleet ja polttanut ne torilla kirkon edustalla, kokoontuneen ihailiajoukon riemuitessa.
Saarnaajan laihat, kovat, pitkäin, harmaitten hiusten ympäröimät kasvot ja koko hänen kuiva, äreä olentonsa ilmaisivat riitaista mieltä. Vielä enemmän sitä todistivat kiivaat ja äkkinäiset ruumiin liikkeet. Kun saarna tuntui loppuvan, alkoi hän taas uudelleen. Hän soimasi vapaamuurareita ja niitä, jotka lukivat huonoa kirjallisuutta, käyttäen munkkien keksimiä ja viljelemiä mahtilauseita. Emilio, joka ei entiseltä tuntenut maalaispappien kaunopuheliaisuutta ja jolla sitä paitse oli tuollainen horjuva usko, johon typerät saarnat tekevät aivan päinvastaisen vaikutuksen, paheni koko kirkonkäynnistä. Kirkonpalveliankin esiintymistapa loukkasi häntä. Se oli paksu, talonpoikainen mies, joka seisoi suorana ja jäykkänä kädet ristissä saarnastuolin alapuolella ja tuimin silmin katseli järjestänsä kutakin saarnassa tarkoitettua henkilöä, ikäänkuin esittääkseen heitä seurakunnalle.
Seuraavina sunnuntaina oli saarna samanlaista. Hänen kunnian-arvoisuutensa oli verrattoman röyhkeä. Eräänä päivänä hän huusi saarnastuolista: — Vaikkapa itse kuningas tulisi tänne sotajoukkoineen, sanoisin hänelle vasten silmiä, että hallituksemme on huono. — Erittäin hän vihasi niitä, jotka lukivat eräitä Turinissa ilmestyviä sanomalehtiä; hän tiesi tarkoin näiden tilaajat paikkakunnalla. Muutamat kätkivät sanomalehtensä nähdessään hänen lähestyvän. Joka vuosi sai hän aikaan suurta melakkaa ennen sitä juhlaa, jota vietettiin kaupungin suojeluspyhimyksen kunniaksi. Estääkseen julkisten tanssiaisten pitämistä silloin uhkasi hän jättää nuoret tytöt synnin päästöttä eikä tahtonut laskea juhlasaattoa ulos kirkosta. Hautajaisissa hän väliin oli varsin silmitön, murensi palasiksi vahakynttilän keskelle katua, jos se ei ollut tarpeeksi painava, ja jätti koko toimituksen sikseen. Sitä paitsi hän käräjöi puolen maailman kanssa: erään naapurin oli haastanut oikeuteen vesijohtoa koskevasta kiistasta, toista oli syyttänyt epärehellisestä ala-ikäisten perinnön hoidosta y.m.
Neiti Fanarin salaisuus.
Jonkun aikaa sai Ratti olla rauhassa. Kirkkoherran syntipukkina tällä haavaa oli ensi luokan opettajatar, neiti Elda Fanari. Vihamielisyys oli alkanut jo opettajattaren tulopäivänä, sillä neiti oli valinnut rippi-isäkseen don Pirottan eikä kirkkoherraa. Toinen oli siitä niin suutuksissaan, että muutamasti ei voinut olla sydäntään purkamatta. Hän väitti, että koska opettajatar oli rippi-isäkseen ottanut toisen eikä häntä, kunnan etevintä hengen miestä ja ikäänkuin luonnollista rippi-isää, tämä teko oli julkisena todistuksena opettajattaren ylenkatseesta ja loukkasi kovin hänen arvoaan seurakunnan esipappina. Mutta opettajatar piti puoliaan, ja hänen kunnian- arvoisuutensa pani asian muistiinsa. Sen Emilio sai kuulla eräältä kunnallishallituksen jäseneltä, entiseltä sindacolta, joka oli asian- ajaja ilman toimituskonttooria, koulu-legaatti[7] ja johti nykyään vastustuspuoluetta. Eräänä iltana tämä kahvilassa rupesi tuttavalliseen haasteluun Emilion kanssa. Asian-ajaja oli komea, viidenkymmenen vuotias leskimies; hänellä oli avonaiset, miellyttävät kasvot ja hän kävi hienosti ja nuorten tapaan puettuna. Puhuessaan liikutteli paljon käsiänsä kuin näytelläkseen monia sormuksiansa.
— Kait te, opettaja hyvä, jo olette kunnon sindacoltamme saaneet kieliopillista neuvoa? — oli yksi hänen ensimäisiä kysymyksiänsä.
Kun huomasi Emilion tälle kysymykselle hymyilevän, purskahti hän nauruun ja rupesi peittelemättä sättimään kunnallishallitusta, tehden sitä kuitenkin aivan leikillisesti ja ilman vihaa tahi kateutta. Muun muassa hän kehoitti Emiliota suojelemaan oppilaittensa vihkoja hyvänluontoisen, möhömahaisen sekatavarankauppiaan kynsiltä; se oli kunnon äijä, oikea mallitarkastaja, siksi sivistynyt että osasi painettua kompuroimatta lukea; mutta hänellä oli se paha tapa, että hyökkäsi puodistaan kouluun pesemättömin käsin vihkoja tarkastamaan, niin että näihin aina jäi rasvaisten sormien jälkiä, jotka olivat sindacolle kauhistukseksi. Sitten asian-ajaja vilkutti silmiään ja kysyi — mitä opettaja piti neiti Fanarista. — Oi onnellista opettajaa, joka alati sai oleskella hänen läheisyydessään!
Koulunjohtokunnan jäsenen puheeksi tämä toki oli liikaa. Hämmästyneenä katseli Emilio asian-ajajaa, sillä hän ei vielä tuntenut tuota maaseuduilla ei suinkaan harvinaista tyyppiä, herrasmiestä tavallisesti vanhanpuoleista, joka haaveksien ihailee naispuolista opettajasäätyä; niinkuin isommissa kaupungeissa löytyy herroja, jotka erittäin harrastelevat tanssijattaria, ompelioita, naiskonttoristeja taikka jotakuta muuta kauniin sukupuolen ammattiluokkaa, jolla niinmuodoin on heihin jonkinmoinen ammattiviehätyksen voima. Asian-ajaja oli nuoruudestaan asti ihaellut opettajattaria ja pani yhä vieläkin ensi sijalle sydämmessään päästökirjan saaneet opettajatarkaunottaret. Sindacona jopa sitä ennenkin oli hänellä ollut pieniä seikkailuja; olipa hän tehnyt lukemattomia tyhmyyksiä, mutta hänen intohimonsa ei ollut siltä ollenkaan lauhtunut. Koulun tarkastajaksi tultuansa hän puhui ainoastaan tyttökouluista, ikäänkuin poikakouluja ei olisi lainkaan ollut olemassa; tyttökouluista taas hän nosti puhetta ainoastaan päästäksensä kertomaan opettajattarista. Opettajatar-käsitteessä oli hänen mielestään jotakin lumoavaa, salaperäistä, kirjallisen irstasta ja samalla nunnamaisen siveätä, joka kiusasi häntä kuin kielletty hedelmä ainakin. Kun hän sanoi: — viime keväänä seminaarista laskettu opettajatar — sanoi hän sen aivan vesissä suin, niinkuin herkkusuu sanoo: — tuore lohimullo tänä aamuna saatu. — Hän tunsi kaikki sen läänin opettajattaret ja saattoi, tietysti syyttäen virkavelvollisuuksiaan, matkustaa monet penikulmat nähdäkseen jotakuta uutta opettajatarta, jota oli kuullut kehuttavan kauniiksi.