Vaikka Emiliota ei suurin huvittanut asian-ajajan lempiaine, oli hänen kuitenkin pakko siihen puuttua. — Kuulkaas, minkälaisia opettajattaria siellä Garascossa oli? — Kun asian-ajaja oli saanut Emilion kuvaamaan tuota runoilevaa ja runoja lausuvaa opettajatarta, istui hän jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, silmät kiinni, ikäänkuin voidaksensa oikein nauttia tuosta kuvasta, tuosta opettajattaren ja talonpoikaistytön ihmeellisestä sekoituksesta. Samalla lailla hän teki kuullessaan opettajatar-serkkua mainittavan, vaikka silloin muodolla, joka osoitti hienontuneempaa ahnautta. — Opettajana kaksi vuotta etelä-Itaaliassa! — sanoi hän samalla äänellä, jolla juoppo puhuu vanhasta viinistä.
Sen jälkeen asian-ajaja johti puheen taasen Fanari neitiin ja lajitteli kaikki hänen ihastusta herättävät ominaisuutensa. — Erittäin miellyttävä olento, vai kuinka? Oikein hieno nainen. Olette kait huomanneet hänen käsiänsä? Silmät, jotka katselevat sadalle suunnalle yhtä haavaa, taivaaseen päin, maahan ja joka paikkaan. Tosin hän saattaisi olla pari tuumaa pitempi ja vähän laihempi; mutta eihän tuo mitään tee — — — Ja sitten tuo hänen hurmaava salaperäisyytensä! Mitä, ettekö vielä ole kuulleet neiti Fanarin salaisuudesta?
Salaisuus oli tosiaankin eriskummainen. Neiti Fanari oli otettu seuraajaksi opettajattarelle, joka erotettiin virasta siksi, että eräänä päivänä karnevaalin[8] aikana oli sulkenut koulun ja matkustanut Turiniin, ei — niinkuin hän syyksi sanoi — sairasta äitiänsä tervehtimään, vaan mennäkseen rakastajansa seurassa naamiohuveihin. Nyt oli asian laita semmoinen, että neiti Fanarinkin äiti makasi sairaana Turinissa. Kun siis uusi opettajatarkin usein teki Turinin matkoja, väliin joka kymmenes päivä, rupesi moni, muistaen edeltäjää, epäilemään tuon sairastavan äidin olemassa-oloa. Tosin saatiin sindacon tiedustelujen kautta selville, että äiti sekä oli olemassa että sairasteli, mutta epäluulot kerran herättyään eivät sillä sammuneet. Semmoisella erinomaisella, kaunissilmäisellä tytöllä täytyi olla rakastajansa. Sitä paitsi ei hän Turinista palatessaan näyttänyt ollenkaan totiselta, niinkuin se, joka äsken on täyttänyt yhden seitsemästä laupeuden työstä. Tämä antoi ajattelemisen aihetta talonpoikaiskolloille. Siinä täytyi olla lemmenseikkailuja. Uteliaisuudesta olivat lähettäneet heti opettajattaren perään vakojia, joiden piti urkkia kaikki asiat, saadakseen tietoonsa sekä rakastajan että todistuksia opettajatarta vastaan. Turinissa asuvia ystäviä oli pyydetty pitämään poliisin tavoin opettajatarta silmällä. Muutamat olivat kahdestikkin matkustaneet opettajattaren jäljestä; he eivät mitään keksineet ja kävivät entistänsä innokkaammiksi. Kettu oli liian viekas tarttuakseen heidän ansaansa. Opettajattaren palveliaakin tutkittiin, mutta turhaan. Kirjeenvaihtoa pidettiin tarkasti silmällä; mutta opettajattarelle ei tullut muuta kun kirjekortteja äidiltä ja eräs pedagogiallinen aikakauskirja. Ruvettiinpa epäilemään sanomalehdessä olevan neulalla pistettyjä ilmoituksia yhtymisiksi. Itse apteekkarikin, joka samalla oli postimestarina, joutui siinä määrässä yleisen uteliaisuuden valtaan, että tarkasti sanomalehteä kynttilätä vastaan; mutta siinä ei ollutkaan läpiä. Kun eivät muuta voineet, katselivat tarkoin opettajatarta silmiin hänen Turinista palatessaan ja pitivät tarkkaa vaaria hänen ihonsa väristä sekä hänen käynnistään. Muitten muassa kirkonpalvelia, kuohuen sisällistä kiukkua, katseli häntä inkvisiittorin läpitunkevilla silmillä. Totta puhuen oli paljon aiheita; mutta eihän semmoisiin sivuseikkoihin voi epäilyksiänsä perustaa. — Asian-ajaja ei kertonut, että alussa oli luultu häntä rakastajaksi. Epäluulo kumminkin haihtui, kun huomattiin, ett'eivät matkustaneet pois koskaan samoina päivinä, oltiinpa muuten tietävinään, että heidän välillään oli ollut jotain jo siihen aikaan, kun asian-ajaja oli sindacona ja Fanari neiti opettajattarena toisessa kylässä. — Ei, hän ei ollut rakastaja, vaan se oli luultavasti joku nuori mies, jota ei ollut helppo löytää. Erään tuommoisen retken perästä oli opettajatar kantanut oikein ruusua rinnassaan, ja siitä ruususta puhuttiin kokonainen viikko. Saattoihan vähemmästäkin pää tulla pyörälle. Neiti Fanari, joka aavisti kaikkea tätä, näkyi nauttivan heidän uteliaisuutensa kiihoittamisesta ja lisäsi vain epäilyksiä jäykällä käytöksellään ja pilkallisella muodollaan. Mitä enemmän häntä vakoiltiin ja vahdittiin, sitä levollisemmin ja kunnioittavammin hän ihanilla, hämmästyneillä silmillään katseli niitä, jotka puhuivat hänelle pistosanoja, aivan kuin hän ei lainkaan ymmärtäisi mitä tarkoittivat; mutta silmissä loisti hymy, joka sanoi: — Minä ymmärrän kyllä, — Lyhyesti, häpeällistä oli monen mielestä, että sindaco niin usein antoi lomaa. Mutta eihän sindaco raatsinut kieltää; sehän oli hänen nuorimman tyttärensä, sindacon pikku epäjumalan, opettajatar; sitä paitsi oli hänen opetuksensa mallikelpoista, sairas äiti oli todella olemassa eikä noissa puheissa muutenkaan perää ollut. Olipa siis kuin olikin suuttumus tukahutettava.
Asian-ajaja nautti tämänlaisista keskusteluista. Lopuksi sanoi: — Nuorukainen, teidän tulee kukistaa tuo Turinilainen rakastaja. Oi, ollappa kahdeksan sataa lireä palkkaa ja ainoastaan kahdenkymmenen kahden vanha —
Emilion päähän ei kuitenkaan pälkähtänyt noudattaa asian-ajajan neuvoa, sillä hän oli noita ujoja luonteita, jotka tuskin uskaltavat rynnätä varustamattomiinkaan linnoituksiin, ja puolustustilassa olevia kokonaan välttävät.
Sitä vastoin jonkinmoinen myötätuntoisuus veti häntä toisen opettajattaren Maria Mancon puoleen, jonka äiti oli käskenyt häntä käymään heillä. Hän menikin sinne joskus. Muija parka, joka eli tyttärensä palkasta ynnä pienestä tupakkakaupasta, muistutti paljon Emilion äidistä. Vieno, surumielinen tytär, jonka nuoruuden kukoistus oli koulupenkille lakastunut, teki miellyttävän vaikutuksen Emilioon. Kun hän ajatuksissaan muutti neiden nuoremmaksi ja korjaeli virheellisyydet ruumiin muodostuksessa, näytti opettajatar sielunsa puolesta vastaavan ihannetta, joka Emilion sydämmessä eli. Siinä oli luonne, jonka virka oli masentanut. Opettajattaren kasvoissa saattoi nähdä jälkiä monesta vaivaloisesta vuodesta, huolia paikkansa menettämisestä, tarkastajain käyntien herättämää kauhua; jälkiä, joita olivat tehneet kohtuuttomat sindacot, kiittämättömät vanhemmat ja pahat oppilaat, mutta myöskin jälkiä siitä enkelimäisestä kärsivällisyydestä, jolla hän oli tämän kaiken kantanut. Ja kuitenkin hän puhui suurella, tavaksi tulleella kunnioituksella paikkakunnan viranomaisista sekä kertoi etevimmistä oppilaista luokassaan, tuomarin veljen tyttäristä ja tarkastusmiehen tytöstä, juuri kuin olisivat olleet pikku prinsessoja. Hänessä ei enää ollut rahtuakaan kiekailemisen halua eikä vähääkään tuota naisissa yleistä turhamaisuutta, jota kuitenkin vaiston-omaisesti ja tarkoituksetta riittää siihenkin ikään, jossa ei enää ole mitään miellyttämisen toivoa.
Ainoastaan joskus, kun Maria Manco nosti silmänsä koru-ompelusta, jonka oli määrä tulla kirkon alttarille, ja loi ne seinään, kajasti niissä pian haihtuva kaipuu, ikäänkuin vierähtäneen kyyneleen välke, joka ehkä osoitti, että hän sielunsa silmillä näki toisenmoisen elämän, jota nuoruutensa ensi päivistä saakka oli uneksinut; kentiesi onnettoman lemmen muisto, ja surumielisyys, syntynyt katsellessa tuota alati vaihtuvaa lapsiparvea, josta hän ei ainoallekkaan saattanut sanoa: Sinä olet minun. — Hän ei koskaan valittanut asemaansa, eipä muutakaan ja täytti ilman ulkokullaisuutta kaikki kirkolliset velvollisuutensa. Ei häntä kylässä nähty juuri muuta kun ostoksilla. Ensi kertaa tätä Emiliolle puhuessaan hän pysähtyi sanaan ostoksilla ja katsahti kysyväisenä Emilioon nähdäkseen, oliko siinä Emilion mielestä jotain heidän viralleen alentavaista. Tämä katseppa päin vastoin koroitti opettajatarta Emilion silmissä ja lisäsi vain sitä myötätuntoisuutta, jota neiti hänessä oli herättänyt.
Sindacon toinen käynti.
Emilio käytti kaiken aikansa ja vaivansa koulun hyväksi yhä edelleen noudattaen uutta metoodiaan. Vaan tässäpä metoodissa onkin avonaisille luonteille, paitsi ensimäistä hankaluutta toimeenpanossa, toinenkin kentiesi arveluttavampi vastus, nimittäin tuo suuri vaikeus pysyä saman menetystavan rajoissa, sittenkin kun jo on alkanut saada siitä ensimäisiä hedelmiä, s.o. kun kurinpito ja kunnioitus, jonka juuri tuo menetys on vaikuttanut, ovat tehneet oppilaat siivoiksi ja rakastettaviksi. Emiliolla oli luokassaan seitsemän tahi kahdeksan poikaa, joiden suhteen hänen oikein oli vaikea pidättää ystävällistä luontoaan ilmi puhkeamasta, varsinkin kun heidän silmistään luki harrasta toivomusta, jopa pyyntöäkin, että opettaja toki osoittautuisi luonteensa mukaisena. Näyttipä tosiaankin siltä, kuin olisivat arvanneet hänen oikean luontonsa ja odottaneet, että se jonakin päivänä puhkeaisi näkyviin, murtaen valheellisen kuoren, johon oli kätkeytynyt. Hänen täytyi ehtimiseen käyttää tahtonsa koko voimaa, jott'ei heltyisi heidän kyyneleistänsä, — noista kyyneleistä, jotka, todellisilta vaikka näyttivätkin, tuossa tuokiossa saattoivat vaihtua kujeiluihin — sekä pidättääksensä kättänsä, joka pyrki hyväilemään, ääntänsä, joka oli vähällä käydä rukoilevaiseksi, ja sanaa, joka lähti ylenmääräisillä kiitoksilla iloa kaksinkertaiseksi lisäämään. Koulu tuli hänelle nyt toisesta syystä aivan yhtä vaivaloiseksi kuin ennen, poikain ollessa kurittomia. Väliin hänen oikea luontonsa astui näkyviin ja tämä silloin suututti häntä. Hän oli kuin nuori viini, joka tynnyrissänsä kuohuu ja kihisee. Mieleensä johtui seuraava kysymys: enköhän kadottane parempain oppilaitteni rakkautta, koettaessani saavuttaa kaikkien kuuliaisuutta? Mielellänsä hän olisi vastannut siihen myöntämällä, saadaksensa edes yhden syyn, jonka nojalla olisi voinut hyljätä uuden metoodinsa; mutta omatunto vastasi kieltämällä. Hän oli varma siitä, että hyvillekkin oppilaille oli parempi, jos kuuliaisuus masensi mieltymystä opettajaan, kuin jos kurittomuus edellisen kokonaan tukahdutti.
Sitä paitsi oli hän lujasti vakuutettu, että tämä menetystapa oli sopivampi niille, joihin sydämmen tietä oli mahdoton vaikuttaa.