Emiliota ei enään yhtä paljo huvittanut kouluelämä kuin hänen opettajatoimensa ensi kuukausina. Hänelle, joka oli ainoastaan muutamia vuosia oppilaitansa vanhempi ja välistä tunsi suurta halua ruveta leikkimään heidän kanssansa, oli tämä uusi kasvatus- ja opetus-metoodi jonkinmoisena vapaaehtoisena vanhentumisen keinona. Hänestä tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi kokoon kitistynyt, niinkuin hän olisi loppuun kulunut kaksikymmenvuotisesta koulutyöstä.
Toisetkin epäilykset häntä ahdistelivat. Miksi ei hän voinut kunnioitusta herättää ja ylläpitää, käyttäytyessään luonteensa mukaisesti? Eikö tuo tullut siitä, että hänen luonteessaan oli jotain vajanaista ja epävakaista, että puuttui johdonmukaisuutta, kohtuutta ja ylevyyttä tuolta hyvyydeltä, jolla hän oli luullut kaikki saavansa aikaan. Hän oli luullut erehdyksensä olevan liikanaisessa hyvyydessä; entä jos olikin hyvyyden puutteessa? Tämän ominaisuuden hän oli kelvottomana heittänyt luotaan; eiköhän olisi ollut parempi koettaa tehdä sitä täydellisemmäksi? Ehkä kaikki tuli siitä, ett'ei hän käsittänyt ensimäisen metoodinsa arvoa eikä luottanut sen menestykseen; niinkuin moni luonnostaan hyvä ja ystävällinen opettaja muutamain vuosien kokemusten jälkeen rupeaa kohtelemaan oppilaita tavalla, joka on tykkänään vieras hänen luonteelleen.
Ensimäiset kuukaudet matelivat loppuun Emilion usein näitä ajatuksia hautoessa, ja hän jo ihmetteli, että oli saanut olla viran-omaisilta niin kauan aikaa rauhassa, kun eräänä päivänä sindacon käynti toi hänelle ensimäisen sodanjulistuksen.
Sindaco astui luokkaan, puistettuansa ensin tuiki tarkoin kaiken lumen sateenvarjostaan. Hänen takaansa ilmestyi sekatavarankauppias kiiltävin kasvoin, juuri kuin olisi niitä pyyhkinyt rasvaisella esiliinallaan. Hänen pitkä, lihava, leppeä, terveyttä uhkuva ulkonainen ihmisensä todisti selvään, kuinka sangen tärkeänä hän kouluvirkaansa piti; olipa tuo tärkeys hänen perheellensäkin niin selvänä, että eräs hänen pikku tytöistään ensimäisenä päivänä koulussa, kun opettaja käski: — Nouskaa ylös! — aivan teeskentelemättä kysyi, pitikö hänenkin, tarkastusmiehen tyttären, nousta.
Sillä välin kun sindaco tarkasteli seiniä ja lattiaa nähdäkseen niissä pilkkuja tahi raamuja, katseli sekatavarankauppias, häntä matkien, penkkejä, olisiko niissä mustepilkkuja ja vuolemia.
Sindaco kysyi opettajalta, kuinka koulussa kävi, ja oli hyvin kohtelias. Hänellä mahtoi olla jokia ikävä asia puhuttavana.
Emilio sitä aavisti, kun sindaco noin kyseli sinne tänne eikä vastauksia juuri kuunnellut, ja sitte pyysi opettajaa luetuttamaan ääneen viime ainekirjoituksen, että hän saisi kuulla, kuinka kieltä oli käytetty. Aineena oli: Viktor Emanuel rientää syksyllä 1870 Roomaan, jota tulvivan Tiberin virta hätyyttää.
Kun yksi aine oli ääneen luettu, sanoi sindaco hitaasti ja ystävällisesti: — Tuo oli hyvä. — Kuitenkaan — — — ei haittaisi — —- — antaa joskus joku aine — — — Tieteellinen opetus voi varsin hyvin tulla siveellisen avuksi. Kun sanon siveellisen, tarkoitan varsinkin uskonnollista. Pyhissä historioissa on hämmästyttäviä aiheita. Niissä kerrotaan suuremmoisista asioista, joita aikoihin saivat pyhimykset; nekin olivat eteviä ihmisiä — — — niin hyvin tiedoissa kuin muuten. Sillä lailla saavutettaisiin kaksinkertainen hyöty — — —- aivan samalla kertaa. Sitä paitsi — — — ei ole hullumpata vaihetella väliin.
Opettaja arvasi oitis mistä tämä neuvo oli alkujaan ja vastasi kohteliaasti: — Anteeksi, herra sindaco — — Minä pidin viisaampana erottaa nämä kaksi alaa — — — varsinkin kun oppilaani saavat opetusta kirkossa — — — En tahtonut tunkeilla muitten alalle.
— Se ei ole toisen alalle tunkeilemista, herra opettaja — se on toisen alan laajentamista — Sitä tarkoitin — sanoi sindaco.