Viimeinen määrätty kysymys oli vielä tekemättä.
Tarkastaja kysyi: — Mitä toivomuksia teillä on?
Opettaja vastasi tyynesti: — Ei mitään.
Tarkastaja katsoi opettajaan ja hänen suuttumuksensa oli aivan lauhtunut.
Kun hän sittemmin oli kahden kesken Emilion kanssa, puhui hän tälle ystävällisesti ja avonaisesti havainnoistaan. Hän oli pahoillaan ankarista sanoistaan tuolle äijä paralle, joka välttääkseen nälkään kuolemista käytti kurjan elämänsä heikot voimat koulun palvelukseen. Mitä häneltä saattoi vaatia? Hän kertoi äsken lukeneensa erään helläsydämisen miehen sepittämän kirjasen, jossa ehdoitettiin isompiin kaupunkeihin perustettavaksi "koti vanhoja, isännättömiä koiria varten". Olipa maailma todella kummallinen! Poistaaksensa synkät ajatuksensa kertoi tarkastaja Ratti'lle muutamia tapahtumia viime tarkastusmatkaltaan.
Mielipahakseen hän kerran tahtomattansa oli ollut syynä veren vuodatukseen. Hän oli aivan odottamatta tullut pieneen kylään ja astui kouluhuoneesen juuri kun opettaja luokalla ajoi partaansa, samalla sanellen oppilaille kirjoitettavaa. Opettaja hämmästyi niin, että partaveitsi tunki syvälle leukaan. Se oli pieni ukkoraasu, joka asui itse luokkahuoneessa. Siellä oli hänellä jonkinmoinen viljavarastokin; siellä hän keitti kahvinsa, poltti piippuansa, paikkasi vaatteitaan ja lakaisi laattiaa, kaikkea samalla aikaa kuin opetti. Mistäpä olisi ollut rohkeutta moittia tämmöisessä asemassa olevaa "sivistyksen lähetys-saarnaaja?" Merkillisintä oli, että hän opetti puhtaalla sen maakunnan murteella, ja kun tarkastaja kysyi, miks'ei hän puhunut puhdasta itaaliankieltä, oli hän teeskentelemättä vastannut: — Jos minä puhuisin kirjakieltä, eivät pojat enää tulisi kouluun. Tarkastajan kysymykseen, kuinka pojat vastaisuudessa, kirjeitä kirjoittaessaan, saattaisivat tulla toimeen ilman kirjakielen taitoa, antoi opettaja merkillisen selityksen. Hänellä oli pieni, mallikirjeitä sisältävä kirja, ja sieltä hän kirjoitutti oppilaitten vihkoihin mitä erilaisimpia kirjeitä, niin että he, jos säilyttivät vihkonsa, löysivät niistä kaavoja, joita voivat sovittaa elämän eri aloilla tarvittaviin kirjeisiin. Olipa hänellä tapana sanella kirjoitettavaksi muutakin, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan. Tarkastaja oli muun muassa löytänyt kaikissa kirjoitusvihkoissa seuraavan: — Muistakaa, ylihuomenna on hyvän opettajanne nimipäivä, hänen, jolla on niin paljon vaivaa teidän tähtenne ilman vastaavata palkkiota; teidän on jollain tavoin näyttäminen kiitollisuuttanne j.n.e. — Tämän ja monen muun opettaja paran vastakohtiakin ilokseen tapasi, semmoisia, jotka olivat toimeensa hyvin innostuneita. Erittäin hän muisteli opettajaa pienessä Rilla nimisessä kylässä; se tuli oikein kaunopuheliaaksi, kun keskusteltiin opettajan toimesta ja oli ylen kekseliäs alallaan sekä niin avonainen ja miellyttävä käytökseltään, että tarkastaja kerrassaan rakastui häneen ja tunsi hänen läheisyydessään entisen koulu-innostuksensa virkoavan eloon. Tuolla nuorella, yksinäisellä opettaja raukalla syrjäisessä kylässä, pienipalkkaisessa virassa oli eriskummainen aatos: hän, joka oli löytölapsi, luuli olevansa jonkun ylhäisen herran, ehkäpä ruhtinaan poika, joka lopulta saisi selville syntyperänsä. Tämän hän kertoi nauraen niin että oli sekä surkeata että hassua.
— No niin — päätti tarkastaja — semmoinen innokas opettaja kostaa kyllä opettajakunnan puolesta vääryyden, jonka sadat laiskurit ja taitamattomat sille tekevät. Tälläkin kertaa erosi Ratti tarkastajasta tyytyväisenä ja täynnänsä hyviä aikomuksia. Ollessaan jo aivan lähdössä antoi vanhus vielä vaunusta opettajalle hyviä neuvoja siitä, kuinka oli menetteleminen, jos kirkkoherra aloittaisi sodankäyntiä.
— "Tehkää — sanoi hän — niinkuin omatuntonne käskee, mutta menetelkää varmasti ja tyynesti; se pitää vastustajat aisoissa ja toimittaa puolellenne epäröivät, jommoisia useimmat ovat. Muuta ei tarvita. Tyytykää pitelemään puolianne. Ne opettajat, jotka ryhtyvät hyökkäämään, hairahtuvat ajattelemattomiin tekoihin. Antakaa te vastustajain raivota ja uuvuttaa itseänsä. Mutta puolustaessanne itseänne, sen sanon vielä kerran, olkaa luja, pitäkää pää pystyssä, älkääkä väistykö askeltakaan. Kansa on ottanut teidät palvelukseensa, muistakaa se. Kaikissa tapauksissa, jos teitä ahdistetaan, huutakaa vain: aseisin, ja me muut riennämme avuksenne. Nuorukainen, minä toivotan teille onnea ja menestystä."
Tuo hyväntahtoinen tarkastaja oli kumminkin kovin loukannut erästä henkilöä Piazzenasta. Neiti Mancon luokassa hän luultavasti hajamielisyydessä oli kysäissyt ääneen opettajattaren ikää, sen sijaan että olisi antanut hänen merkitä sen paperiinsa. Opettajatar oli pakoitettu ääneen vastaamaan: — Kolmekymmentä yhdeksän vuotta. — Pikku tytöt olivat, kuullessaan tämän luvun, joka heidän mielestään oli äärettömän korkea, kuiskutelleet ja supisseet, ja se oli niinkuin puukonpistosta opettajatar paralle. Kaiken tämän sai Emilio kuulla koulu-legaatilta, joka oli seurannut tarkastajaa tyttökouluissa (poikakouluihin hän ei jalallaan astunut) ja joka, opettajattarien todellisena ritarina, oli asiasta kovin närkästyksissään.
— Onko kuuna päivänä nähty niin epäkohteliasta miestä! huudahti koulu-legaatti. — Sehän on hirmuista! Minä kirjoitan siitä il Popolo lehteen! Eikö löydy mitään ohjekirjaa tarkastajia varten? Eihän koskaan kysytä ikää neljänkymmenen vuotisilta tytöiltä!