Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

Opettaja koki puolustaa tarkastajaa, mutta samassa koulu-legaatti rupesi muusta puhumaan ja hänen vihansa muuttui juhlalliseksi totisuudeksi.

— Rakas opettaja — Teidän tulee saada virka Altossassa. Minä kävin siellä asioissa toissa päivänä ja sinne jäi sydämmeni — — — jäi totta tosiaankin. Siellä on vuoden ajan ollut eräs opettajatar — — — oikea Herran enkeli. Teidän tarvitsee vaan tietää, että asian-omaiset ovat olleet pakoitettuna pyytämään opettajatarta käymään aamumessussa, kun vielä hämärtää, eikä päivämessussa, sillä silloin tuli nuoria herroja läheltä ja kaukaa häntä katsomaan. Hän ei ole oikeastaan mikään kaunotar, mutta ihanin olento, mitä ajatella voi, pitkä, sinisilmäinen ja vaalea, vaaleanverinen — — — enkelinsielu, ja käytös ruhtinaallinen; sanalla sanoen, oikea ihme. Hän on erään ratsastusretkellä kuolleen everstin tytär, tuli Altossaan Hyvän Paimenen sisarkunnan valkoisessa puvussa ja oli aivan kuin joku korkeampi ilmestys. Sindaco, opettaja, kirkkoherra, lääkäri, sihteeri, koko kunta käy ikäänkuin sumussa. Kunnallishallitus tekee kaiken, mitä opettajatar tahtoo. He ovat korjauttaneet kouluhuoneistoa ja tuottaneet pianon opettajattarelle. Ette voi aavistaakkaan — — — Oppilaat, äidit ja talonpojat ovat rakastuneina häneen; hän on ottanut kaikilta vallan ja vaikuttanut sivistäväisesti kaikkiin. Hänellä on jotain lumoavaa, hurmaavaa äänessä ja silmissä, jota vastaan ei kukaan voi seisoa. Lapset juoksevat kadulla häntä vastaan ja suutelevat hänen käsiään kuin olisi hän itse Neitsyt Maria. Kaikki kanniskelevat hänelle kukkasia. Kerrotaan hänen opettavan niin, että isotkin istuvat siellä suu auki ihmetyksestä. Hän on hurmaava, sanon minä, ja niin hoikka että vyötäisistä menee yhteen käteen. En koskaan voi saada häntä mielestäni. Niin — sanoi hän lopulta, antaakseen rakkaudelleen henkevämmän karvan — jospa seminaarit vuosittain lähettäisivät tuhannen tuommoista opettajatarta, pian Itaalia ihan uudeksi uudistuisi. — Hän huokasi, katsahtaen voimakasta mutta jo kurttuista kättänsä, jolla oli ikäänkuin viitaten näyttänyt tuota kansallista uudistusta.

Elämä kylässä.

Tarkastajan käynnin jälkeen koitti Emiliolle rauhallinen aika, vaikka hän useasti huomasi kirkonpalvelian valvovan hänen liikkeitään iltamessun päätyttyä, ja vaikka kirkkoherra puolestaan perheissä pauhasi opettajan antamista isänmaallisista ainekirjoituksista.

Kirkkoherran ja neiti Fanarin välinen riita jatkui yhä. Edellinen soimasi saarnoissansa neitiä siitä, että tämä, sen sijaan että ompelisi kirkolle jotain, valmisti koulutaloon kolmiväristä lippua; neiti Fanari puolestaan oli tyynesti selittänyt aikovansa, jos hyökkäyksiä uudistettaisiin, haastattaa kirkkoherran kunnianloukkauksesta oikeuteen, ja kirkkoherra oli ääneen nauranut uhkaukselle. Vihollisuus näyttäytyi siinä, että toisiansa kohdatessansa katselivat suoraan eteensä eivätkä olleet huomaavinansa vastaantuliata, vaikka molemmat, pappi uhkamielisesti ja opettajatar pilkallisesti, hymyelivät. Koko kylä odotteli riidan puhkeamista, ja yhä edelleen puhuttiin opettajattaren matkoista Turiniin sekä vakoeltiin niitä.

Koulututkinto tuli sitten. Ratti oli onnellisesti ja hyvin pitänyt katkismustutkinnon, jota kirkkoherra oli kuunnellut uhkaavan totisena, ja hän saattoi nyt sanoa suuremmitta myrskyittä päättäneensä ensimäisen kouluvuoden. Hän alkoi vihdoinkin täydellä todella ryhtyä omiin lukuihinsa, voidaksensa sittemmin suorittaa kilpatutkinnon Turinissa. Jo seminaari-ajoista asti oli hän toivonut virkaa sen kaupungin kansakouluissa. Nyt hän saattoi pitää harjoitus-aikaansa päättyneenä, ja tällä hetkellä ei ollut mitään, joka häiritsi häntä, eipä kesävieraitakaan ollut kylässä kuin muutamia pikkukauppiaita Turinista; kaikinpuolin oli siis aika sovelias omiin lukuihin. Hän otti esille kirjansa ja vihkonsa, ja alkoi.

Vaan kovin hän hämmästyi, kun jo ensimäisenä päivänä huomasi, ett'ei lukeminen huvittanutkaan ja että hänen oli paljoa vaikeampi oppia nyt kuin koskaan ennen. Tämän vaikeuden hän luuli johtuvan alkavasta henkisestä hitaisuudesta, joka muka oli syntynyt alituisesta toisten opettamisesta; hänen tuntui kovin hankalalta siirtää ajatuksiaan siitä piiristä, jonka sisällä olivat kahden vuoden kuluessa liikkuneet. Mutta hän ponnisti hellittämättä ja toivoi lopullista voittoa. Ensimäiset viikot kuluivat ja hän luki yhä ilman intoa ja mitään oppimatta; tuntuipa kuin aivonsa olisivat olleet sumun peitossa. Ensimmältä hän ei voinut ymmärtää tämmöistä sielun tilaa. Ikävystyminen astui akkunasta sisään ja tunki kylässä vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden ja äänettömyyden seurassa hänen henkiseen olentoonsa. Jonkinmoista virkeyttä huomattiin ainoastaan aamuisin torilla, apteekin läheisyydessä, silloin kun aamupostia jaettiin. Kaksi- tai kolmekymmentä henkeä, kirjeitä tahi sanomalehtiä kädessä, seisoi siinä silloin jutellen; astelivat yhdessä hetkisen, sen jälkeen sanoivat hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Sitten ei moneen tuntiin kuulunut minkäänlaista ääntä, varsinkaan kuumina päivinä, jolloin kaikki pitivät oviansa ja ikkunoitansa kiinni; näyttipä aivan siltä kuin asukkaat olisivat lakanneet ajattelemastakin eikä paikkakunnalla olisi muuta elävätä ollut kuin kärpäset.

Tämmöisessä hiljaisuudessa, jossa vähinkin äännähdys tuntui melulta, oli Rattikin ottanut tavakseen uteliaana juosta ikkunaan, milloin joku ajoi ohitse, ja kuunnella ahnaasti jokaista kadulta tulevaa puhetta. Hänkin oli oppinut muutamien kylän asukasten tavoista laskemaan ajan kulkua. Hän tunsi sindacon kepin kolauksen kivikatuun, tuomarin rouvan pikaiset askeleet, urkurin yskän, sotamiesten astunnan ja muut äänet, jotka määrättyinä hetkinä päivästä aina toivat samat ajatukset hänen mieleensä. Puoli viiden ja viiden välillä hän kuuli pari kolme naurunhohotusta läheisestä kahvilasta; niiden tiesi tulevan kunnan rahastonhoitajasta, joka silloin pistäytyi kahvilaan kertomaan piikansa tyhmyyksistä. Emilio luuli kuulevansa määrättyinä aikoina aasin kiljunaa, joka väliin tuli yhdeltä väliin toiselta taholla, ja aina muistutti ikävystyneen jättiläisen aimo haukottelusta.

Yhtä ikävää oli Emiliolla seuroissakin, sillä henkisessä elämässä vallitsi samanlainen hiljaisuus ja yksitoikkoisuus kuin ruumiillisessa. Loppumattomiin keskusteltiin siitä, kummassako kylän kahdesta kaivosta oli parempaa vettä; joku selitti tuntikaudet uutta puhdistamistapaa, jota oli käyttänyt oman pihansa hoidossa, toinen kertoi kuinka oli rotat talostansa karkoittanut; nuo pitkät selitykset jäivät kesken illalla ja niitä pitkitettiin seuraavana aamuna, sillä joka päivä löydettiin uusia väittelyn perusteita, joihin sitte vastustaja yön hiljaisuudessa mietti uusia kumoavia todistuksia.

Henkinen hitaisuus oli muutamissa kohonnut siihen mittaan, että kun aamulla hakivat sanomalehden, joka toi tietoja muusta maailmasta, pistivät sen taskuunsa ja lukivat vasta illan tultua. Toiset eivät edes avanneet sanomalehteä taitteestaankaan, vaan antoivat tuttavain suullisesti kertoa uutiset itselleen. Eräs kunnallishallituksen jäsen ei sanomista muuta lukenut kuin "lämpömäärän Itaalian isommissa kaupungeissa", ja joka päivä hän huudahti hämmästyksestä nähdessään lämpömittarin ilmoitukset Cagliarista ja Florensista. Ratti ei voinut kellekkään puhella luvuistaan, eipä edes yleensä kirjoista. Kylässä oli ainoastaan pari, kolme perhettä, jotka ollenkaan kirjallisuutta ostivat ja nekin omituisien perusteiden mukaan: he katsoivat enemmän kauniita kansia, kuin kirjan sisällystä. Ja vaikka nämä perheet olivat päättäneet käyttää vuosittain viisi tai kuusi lireä kirjain ostoon, jättivät he ne ostamatta, jos vuoden kuluessa sattui joku vahinko, esimerkiksi jos puolen tusinaa viinipulloja pamahti rikki taikka tuuli kaasi omenapuun.