Rattia sekä hämmästytti että loukkasi se tavaton ankaruus, paljoa jyrkempi kuin sivistyneitten kaupunkilaisten, jolla nuo mainitut perheet lausuivat arvostelujansa kirjailioista, ja se sekava käsitys, joka heillä oli hyvästä ja huonosta kirjallisuudesta. Tuntuipa siltä, kuin olisivat kerskanneet itsenäisellä, yleisestä käsityksestä poikkeavalla arvostelullaan, ja olleet varsin arkoja siitä, ett'ei vain luultaisi maalaisten sokeasti seuraavan kaupunkilaisten käsitystä pitämättä omaa ajatusta asioista. Niinpä erään kunnallishallituksenjäsenen rouva, joka oli ollut häämatkalla Lombardiassa ja Venetsiassa, sanoi, ylpeästi olkapäitään kohauttaen, ett'ei Venetsia hänen mielestään ollut "ollenkaan kaunis". Ylimalkaan Ratti huomasi heiltä tykkönään puuttuvan yleistä harrastusta; eivät olleet huvitettuja mistään kuntansa rajojen ulkopuolella olevasta, juuri kuin heidän kylänsä olisi ollut pikkuinen, muusta maailmasta riippumaton taivaankappale, jossa kaikille pikku seikoille annettiin sama arvo ja tärkeys, kuin valtion tärkeimmille asioille. Miehiä oli vaikeampi kuin naisia johtaa pois tavallisista puheaineista, ja harvoin olivat ne huvitettuja asioista, joita kaupunkien, pienienkin, asukkaat intohimoisesti seuraavat. Muun muassa opettaja ihmeekseen huomasi heidät melkein kaikki tyyni väliäpitämättömiksi tuon suuren yhteiskunnallisen kysymyksen suhteen, jota hän niin usein ajatteli. Ehkä sentähden, että he, eläen syrjäisessä seudussa, eivät pelänneet yhteiskuntaa uhkaavia mullistuksia; tai kentiesi siitä syystä, ett'eivät läheltä tunteneet noiden vihollisten voimain suuruutta ja mahtia, ne kun maakylissä esiytyvät hajallaan ja siivoina, ja pitivät siis mahdottomana että mikään voisi järkähyttää valtion, tuon pilviin ulottuvan jättiläisen, olemassa oloa. Lyhyesti, hänen nuori sielunsa ei missään tilaisuudessa eikä millään taholla kohdannut ajatusta tahi intohimon kipinää, joka häntä olisi työhön innostanut. Kaiken tuon hän löytäisi lukemalla uusia kirjoja, jotka ovat ikäänkuin kansallisen elämän hengityksenä ja suonen tykytyksenä. Sanomalehdistä hän luki uusien kirjojen nimiä ynnä niiden arvosteluja ja rupesi niitä kovin ikävöimään; mutta ne olivat hänelle kuin kulta-fasaanit aseettomalle metsästäjälle. Jokainen niistä olisi maksanut kahden päivän palkan ja pakoittanut häntä yhä enemmän supistamaan niukkoja aterioitaan, jotka töin ja tuskin saattoivat hänet kykeneväksi pystyssä pysymään. Lainaksi taas hän ei koskaan rohkenisi pyytää noita kirjoja kylän harvoilta kirjain-omistajilta, pelosta että häntä pian syytettäisiin koulutyönsä laiminlyömisestä. Ainoa, jonka keskusteluista hänellä oli oppimista ja jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, oli don Pirotta; tämä sairasteli Lokakuusta alkaen ja kävi yhä huonommaksi lukukauden loppupuoleen. Koulu-legaatilla oli ainoastaan muutamia hajanaisia osia Segur'in yleistä historiata, niistäkin puuttui monta lehteä, ja sitäpaitsi mies ei osannut puhua muusta kuin opettajattarista. Jäljellä oli siis neiti Manco, jota Emilio väliin kävi tervehtimässä; mutta hänen älynsä ja sivistyksensä olivat jo monet vuodet olleet suljettuina koulun ahtaasen piiriin, niinkuin hänen nunnamainen ruumiinsa tuohon vanhan-aikaiseen, tummaan pukuun, ja kun puhe siirtyi tätä piiriä ulommaksi, otti hän siihen osaa ainoastaan äänettömänä kuunteliana. Opettaja oli siis aivan yksinään ja tunsi jonkinmoista henkistä nälkää, joka hänen sieluansa näännytti. Hän heittäytyi vähitellen työttömäksi ja haaveiluihin, jotka häntä työn tavoin väsyttivät, mutta samalla synnyttivät tyhjyyttä ja tyytymättömyyttä. Hänen oli ikävä ja hän kävi katkeraksi.
Vastapäätä Emilion ikkunata oli toinen ikkuna, jossa kivuloinen, vanha mies päiväkaudet istui pää käsiin nojautuneena ja katseli kadulle päin, missä jokaisen puolentunnin kuluessa joku astui ohitse ja kahdesti päivässä kulki rattaat; tässä oli kylläksi ajatuksen askaretta katselialle. Tuo ukko oli Emilion mielestä ilmetty henkilöimä kylästä. Väliin se katseli ylös hänen puoleensa, haukotteli, ja opettaja haukotteli myöskin. Hän kauhistui ajatellessaan, että tällä lailla saisi elää monta vuotta, tempasi hattunsa ja riensi ulos, ikäänkuin paeten tulevaisuutensa kamalaa kuvaa.
Ratkaiseva ottelu.
Tästä mielentilasta tempasi Emilion loppupuolella syyskuuta don Pirottan äkillinen kuolema. Jo tätä ennen oli Ratti ollut kahden vaiheella, uudistaakko virka-kontrahtiansa vielä kahdeksi vuodeksi vai ei; mutta tuon kuolemantapauksen jälkeen, ja varsinkin kun hänen korviinsa oli tullut että kunta aikoi hankkia opettajaa, joka samalla olisi pappi, voidaksensa jättää kaksi tointa samalle henkilölle, päätti Ratti, kysyttyään neuvoa holhoojaltaan, sanoa irti itsensä, ja tiedusteli toista paikkaa. Tämä odottamaton päätös oli tuskin tullut tunnetuksi ennenkuin se synkkä muoto, jolla kirkkoherra oli häntä tervehtinyt, johonkin määrin kirkastui eikä pappi koulujen aljettua antanut hänen tuntea vihaansa muuna kuin poistuvan ukkospilven kaukaisena jyrinänä. Eikä siinäkään kyllä; kirkkoherra tykkönään unhoitti opettajan erään huomiota herättävän tapahtuman johdosta, joka ainaiseksi piirtyi paikkakunnan historiaan.
Vähää ennen kuin koulut jälleen avattiin, oli Fanari neiti, kuukauden poissa oltuaan, palannut takaisin Turinista, puettuna harmaasen silkkikirjaiseen hameesen, kukoistavan ja tyytyväisen näköisenä; sitäpaitsi hänellä oli jotain entistä pehmeämpää ja iloisampaa käytöksessään, joka suurimmasti ärsytti hänen salaisuutensa perille pyrkijöitä. Joku tosin koetti levitellä sitä huhua, että neiti muka oli ollut kuukauden Turinissa kirvoittuaksensa jostain aivan toisesta asiasta kun koulutyön tuottamasta väsymyksestä; mutta panetus ei ollut voittanut alaa. Sitäpaitsi, mitä hyödytti semmoisten uskominen? Sehän olisi samaa, kuin tunnustaa, että kylää oli koko vuoden nenästä vedetty. Parasta oli siis palata vartioimisiin ja vakoeluihin, sitä enemmän, kun luultiin jo oltavan salaisuuden jäljillä.
Viikkoa jälkeen neiti Fanarin kotiintuloa oli eräänä iltana kaunis vaaleapartainen herra oleskellut hetkisen kahvilassa ja sen jälkeen hiipinyt sille syrjäkadulle, jossa opettajatar asui. Vähäistä myöhemmin olivat tämän ikkunat pimeät ja luukut edessä, vaikka niissä tavallisesti oli valkeata myöhään yöhön. Ja kun kerran luonnottomuuksia pidettiin luonnollisina, sanottiin: tähän asti ovat olleet varovaisia, mutta kuukauden yhdessä oleskeltuaan Turinissa eivät enää jaksa tapojansa hillitä, vaikka kuinka kävisi. Mutta sen enempää ei tullut selville. Vaikka aikaiseen aamulla muutamat olivat asettuneet vartioimaan katujen kulmiin, eivät olleet nähneet ketään muuta huoneesta tulevan paitsi opettajattaren, joka yksinään tavallisella ajalla meni kouluun puettuna harmaasen somaan pukuunsa. Hän oli suloisesti hymyellen ja alihuuli pilkallisen pitkänä tervehtinyt vahdissa olevia. Siitä nämät eivät hämmästyneet, he aikoivat vielä seisoa vakoelemassa. Semmoisissa asioissa muka pian langetaan uudelleen, kun ei enään olla varovaisia. Kyllä he vielä jonakin päivänä saisivat opettajattaren kiinni ja silloin hän kyllä kyytinsä tietäisi.
Historia oli sillä välin levinnyt kylässä ja oli paljo parannettuna saatettu kirkkoherran korviin, siinä toivossa että hän saarnastuolista antaisi opetuksen, joka tepsisi. Eivätpä pettyneetkään toiveessaan.
Vaikka kirkkoherra olikin urhoollinen mies, näytti hänestä aluksi kuitenkin liian uskaliaalta ruveta tekemään kovia syytöksiä noin epämääräisillä perusteilla. Mutta silloin sattui tapahtuma, joka ratkaisi asian.
Lokakuussa vietettiin kirkon suojeluspyhän juhlaa, jolloin oli tapana kuljettaa pyhimyksen kuvaa suuressa juhlasaatossa. Sitä kantamaan valittiin aina kaksi nuorta ja kaunista talonpoikaistyttöä. Nämät ostivat, tavan mukaan omilla rahoillaan, ison tyllihunnun pyhimyksen kuvan peitoksi. Kirkkoherra, joka jo kauan oli ollut tyytymätön mokomaan rahan haaskaukseen, päätti että rahat tänä vuonna olivat paremmin käytettävät ja kehoitti sentähden tyttöjä jättämään hunnun-oston sekä sen sijaan lahjoittamaan rahat pyhän Pietarin kassaan. Tytöt olivat kahdella päällä, sillä juuri tuo kustannus tuotti jommoistakin kunniaa heidän perheilleen ja hunnun hinta oli jonkinmoisena tulevain myötäjäisten mittaenteenä. Ett'ei syy kiellosta lankeaisi yksin-omaan heidän niskoilleen, tekivät he niinkuin tavallisesti semmoisessa tapauksessa tehdään: kysyivät neuvoa siltä, jonka tiesivät antavan mieleisensä neuvon, nimittäin neiti Fanarilta, sisartensa opettajattarelta. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heidän tuumaansa, vaan keksipä vielä puolustussyitäkin, joita saattoivat ensi kerralla tuoda esiin kirkkoherraa vastaan: olihan se luvallinen ja kunnioitusta ansaitseva kunnianhimo, sillä he eivät rahoja tuhlanneet omiin koristuksiinsa, vaan kunnioittaakseen pyhimyksen kuvaa; semmoinen tapa oli jo ikivanha; jos käyttäisivät rahat toisella lailla, eivät kaikki saisi sitä tietää ja heitä syytettäisiin saituudesta; missään tapauksessa eivät tahtoneet olla ensimäisiä, jotka vanhan tavan hylkäsivät. Molemmat tytöt lukivat hyvin tämän läksyn ja sitte oikopäätä kirkkoherran luo sitä kertomaan. Tämä, jolla oli hyvä vainu, käsitti oitis, että joku oli pannut sanat tyttöjen suuhun, ja sen sijaan, että tapansa mukaan olisi uhannut sulkea heidät kirkonkiroukseen, peitti hän vihansa ja pakoitti heitä hyvällä ilmoittamaan neuvonantajansa. Silloinkos myrsky remahti. Senkin juutalaistyttö! Hävytön vapaamuuraritar! Tuo oli siis ottanut saastuttaakseen koko pitäjän! Olipa se suorastaan julistanut sotaa pyhälle neitsyelle! Siitä oli loppu tehtävä!
Asia tuli tutuksi. Kirkonkirous saarnastuolista ei voinut jäädä tulematta.