Sunnuntaiaamuna oli kirkko täyteen ahdettuna. Seurakunta oli suuressa jännityksessä. Siellä oli muitten muassa koulu-legaatti, joka oli saapunut siinä lapsellisessa luulossa, että hänen läsnäolonsa estäisi saarnaajaa sopimattomuuksista. Neiti Fanari istui oppilaineen aivan tyvenenä, vaikka kaikki häntä katselivat. Juuri tämä tyyneys ärsytti vielä enemmän hänen vihollistansa. Ilmakin oli myrskyinen; kirkon ikkunoita pieksi raju tuuli, joka kuului kamalalta kuin kadotettujen sielujen valitus.
Kirkkoherra kurkotti jo alusta aikain kaulaansa, vaikk'ei sisällys olisi sitä vielä vaatinutkaan. Ei koskaan ennen oltu nähty hänen käsivartensa sillä lailla ilmaa halkovan, eikä hänen harmaiden hapsiensa niin rajusti liehtovan hänen laihojen kasvojensa ympäri. Hän ei kauan pysynyt yleisesti nuhtelevana, vaan hellitti ohjakset ja rupesi yksityistä henkilöä hätyyttämään. Hän ei enää puhunut peitetyin sanoin niinkuin ennen: hän piti pitkän, mieskohtaisen nuhdesaarnan, josta nimi vain puuttui. "Opettajatar, joka kylvää jumalattomuutta — — — joka turmelee tyttöjen sydämmet — — — joka empimättä voisi juoda kupillisen lihalientä, ennenkuin käy Herran pöytään." — — — Hän lisäsi vielä: — — — "irstaan höllä käytös — — — kaupunginretket — salaperäiset vieraat — — —." Jo ensi sanoissa olivat kaikki kääntyneet neiti Fanariin, joka kauan näytti aivan tyyneltä. Vaan hyökkäykset eivät ottaneet loppuakseen ja moni nousi seisomaan ikäänkuin odottaen jotain onnettomuutta tapahtuvaksi. Oppilaat katselivat kauhistuneina kirkkoherraa ja opettajatarta. Saarnan lopulla kuului mutinata. Neiti Fanari oli käynyt kalman kalpeaksi, mutta piti päätänsä pystyssä ja näytti ylpeältä. Kuuliain sohina ilmaisi papille, että hän oli mennyt yli kaikkien rajojen. Silloin hän äkkiä muutti ainetta. Vaan ei kukaan enää kuunnellut saarnan loppua, sillä kirkossa supistiin ja liikehdittiin tavattomasti.
Ulosmennessään kaikki pysähtyivät, pidellen hattujansa ja hameitansa tuulelta, pienelle torille, nähdäksensä opettajattaren astuvan ohitse. Tuuli hänen tullessaan kirkosta heilutteli hänen hameitansa ja näytti nuo kauniisti kengitetyt pienet, hurmaavan sievät jalat. Hän oli vielä kalpea, mutta tyyntynyt, ja koetti kaikin tavoin saada entistä hymyä huulilleen. Jonkun aikaa kaikki väistivät häntä. Ensimäisenä ja kovin harmistuneena lähestyi Ratti, sitten koulu-legaatti sekä muutamat muut, jotka kaikki lausuivat suuttumustansa ja paheksumistansa äskeisen tapauksen johdosta; uteliaat seisoivat piirissä ympärillä ja muutamat neiti Fanarin oppilaista itkivät. Hiukan vapisevalla äänellä hän virkkoi pari sanaa, mutta sanoi ne niin kovaa, että kaikki ympärillä seisovat saattoivat kuulla: — Älkää siitä välittäkö. Jo tänään haastan hänet oikeuteen. — Kääntyen koulu-legaattiin hän lisäsi: — Te saatte asiatani oikeudessa ajaa.
Legaatti irvisti rumasti. Ratti tuon irvistyksen inhokseen havaitsi, sillä hän tiesi mitä se merkitsi. Hänellä oli tässä edessään yksi noita monia vapaamielisiä hölmöjä, jotka kerskuvat uskottomuudestaan ja hurjasta vastakirkollisuudestaan, mutta ovat kuitenkin suurimpia raukkoja, kun tulee kysymykseen vastustaa rohkeata pappia, jota takanapäin ivaavat; jotka pelosta väistyvät, vaikka tietävätkin jonkin asian oikeaksi; jotka pelkäävät siitä syystä, kun isänmaanrakkautensa ja valtiollinen vakaumuksensa ovat vailla kaikkea lujaa perustusta; jotka pelkäävät, koska heihin lapsesta on jäänyt jonkinmoinen hämärä, perinnöllinen helvetin kauhu. Ja tuollaisten vapaamielisyyden sankarien luku kasvoi Piazzenassa ja muissa kylissä juuri asian-ajajan ja hänen kaltaistensa esimerkistä; olipa niitä jo talonpoikiakin, jotka perjantaisin söivät lihaa kapakassa[9] ja syödessään laskettelivat kirouksia sekä hirmuisimpia juttuja kirkkoherrasta ja hänen entisestä elämästään; mutta varsin kiireesti piiloittivat lihavatinsa pöydän alle, niin pian kuin äkkäsivät kirkkoherran kolmikulmaisen hatun vilahtavan ikkunain taatse.
Koulu-legaatti kun suorastaan ei voinut kieltäytyä rupeamasta opettajattaren asian-ajajaksi, suostui, ja saatuaan taas kasvonsa tavalliseen sävyyn, hän mutisi: — Suurimmalla ilolla olen teidän käytettävänänne. — Hänen jälkeensä tarjoutui moni todistajaksi, opettajatar kiitti heitä kaikkia, sai takaisin kauniin ruusunpunaisen hipiänsä ja meni kotiin.
Koko seudussa tämä tapahtuma herätti ääretöntä huomiota. Peläten kaikkein pahinta sekaantuivat sindaco, tarkastusmies y.m. oitis seuraavina päivinä asiaan, saadaksensa opettajatarta luopumaan aikeestaan ja kirkkoherraa ojentamaan sovinnollista kättä. Mutta jälkimäinen oli yhä edelleen raivoissaan ja edellinen kielsi ylpeästi. Sitäpaitsi oli eräässä Turinilaisessa sanomalehdessä alkanut nimetön kirjeenvaihto, joka teki opettajattarelle väistymisen mahdottomaksi. Hallitsevan puolueen suureksi mielikarvaudeksi haaste todella annettiin.
Rattia, joka ei tämmöisiä riitoja tuntenut, harmitti ihmisten käytös. Useimmat, nekin, joiden mielestä kirkkoherra oli tyhmyyden tehnyt, moittivat opettajatarta haasteesta, jota pitivät suurimpana hävyttömyytenä; sillä yksinäinen nainen, joka pelkäämättä puolustaa itseänsä, on häväistyksenä niille miehille, jotka sitä ristissä käsin katselevat. He sanoivat: — Jos kerran kirkkoherra on näin pitkälle mennyt, tietää se sitä, että hän voi todistaa syytöksensä, ainakin tuon törkeimmän. Yleensä toivottiin nuoren naisen menettävän. Ratti, joka vielä oli kokematon eikä voinut ymmärtää tämmöistä vihamielisyyttä, rupesi levottomana ajattelemaan, että ehkä opettajan virassa oli jotain vastenmielistä ja ikävää, kosk'eivät nyt kaikki kunnon ihmiset ryhtyneet asiata puolustamaan, niinkuin heidän sydämmensä ja järkensä olisi vaatinut. Hän ei käsittänyt, että pääsyynä sekä miesten että naisten vihamielisyyteen oli se varma tieto, että opettajattarella oli rakastaja ja että hän salaa ja ihmisten kiusallakin oli onnellinen; tuon onnensa vuoksi hän oli sietämättömämpi kuin jos olisi tehnyt minkä virheen tahi rikoksen tahansa. Yksi ainoa nainen puolusti häntä, sekatavarankauppiaan rouva, joka tässä kohden oli aivan toista mieltä, kuin miehensä. Tämä nainen oli antanut valita itsensä naistarkastajaksi, voidaksensa esiytyä koulussa suurella juhlallisuudella, milloin hänellä oli jotain uutta puvussaan näytettävänä. Syy hänen erityiseen suosioonsa oli seuraava: opettajatar, jonka hyvää makua ja kaupunkilaiskasvatusta hän piti suuressa arvossa, osasi viisaasti liehakoida hänen helmaheikkouksiansa: kauniita vaatteita ja hienoa käytöstapaa. Hänpä yksin siis ei jättänyt neiti Fanaria, vaan oli pikemmin entistänsä ystävällisempi; tahtoi, näet, komeilla vapaamielisyydellään, joka todisti hänessä olevan sielunjaloutta ja urhoollisuutta, kaksi todesti hienolle naiselle kuuluvaa ominaisuutta. Ompa totta, että mielistely usein luo lujempaa ystävyyttä kuin tosi tunne. Kaikki muut naiset välttivät opettajatarta, joko sitte todella pelkäsivät tai olivat pelkäävinään oikeuden käynnin saattavan ilmoille jotain häpäisevää.
Neiti Fanari matkusteli taas Turinissa ja oli saanut takaisin entisen tyynen ja ylpeän onnellisen muotonsa, tuommoisen rakastetun naisen muodon, joka tuntui julkeatakin julkeammalta. — Rakkaus lie saanut hänet pois suunniltaan — niin sanottiin — kun uskaltaa noin esiytyä. Tietoja jutun vaiheista ahmimalla ahmittiin. Asia oli siirtynyt tuomarista yleisen syyttäjän huostaan. Kirkkoherra oli hankkinut asian-ajajan kaupungista; todistajia oli haastettu. Määrättiin jo päivä lopullista oikeuden tutkintoa varten. Moni oli päättänyt saapua kuuntelemaan. Pari päivää aikaisemmin matkustivat sekä kirkkoherra että opettajatar oikeuspaikkaan, kumpikin sentään eri aikoina. Vaan tuon suuren päivän aamuna levisi paikkakunnalla hämmästyttävä uutinen: oikeudenkäynti olikin jätetty sikseen. Asian-ajajat olivat taivuttaneet molemmat riitapuolet ajoissa sovintoon. Tämä oli loistava tappio kirkkoherralle. Opettajatar peruutti haasteen ja pappi maksoi hänelle tuhannen lireä vahingonkorvausta sekä antoi kirjallisen selityksen, jossa selvin sanoin vakuutti koskaan ei aikoneensakkaan loukata opettajattaren kunniata, vaikka oli käyttänyt liian kiivasta kieltä, pelkästä uskonnon puolustuksen innosta.
Tämä oli kova isku. Opettajatar palasi Piazzenaan kauniine, raukeine silmineen, mutta ilman voittajan muotoa ja alkoi seuraavana päivänä koulunsa, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kirkkoherra lymytteliihe jonkun aikaa. Hänen kirjoituksensa opettajattarelle julkaistiin sanomalehdessä, jota muutama tusina levisi kylään, ja numerot kulkivat siellä kädestä käteen. Sanalla sanoen, opettajattaren voitto oli täydellinen. Ja sitten tapahtui, mitä luonnollisesti pitikin tapahtuman. Kun vastustuspuolue huomasi kirkkoherran ystävineen nöyryytetyksi, onnitteli se julkisesti opettajatarta, jonka vaaran hetkenä oli jättänyt suojatta, ja käänsi sarvensa lymyssä piileilevää vihollista vastaan. Olihan vihdoinkin aika tullut, kun saatiin puhua suu puhtaaksi! Tuo pappi hassu saattoi koko kunnan hunningolle. Kuukausi takaperin oli hän neuvonut sindacoa vastaamaan asian-omaisille, jotka kysyivät yösijoja kylän läpi marssivalle hevosrykmentille, ett'ei sitä voida Garascoon sijoittaa pikien ja heinien puutteen tähden, — vaikka kumpaakin oli yllin kyllin. Joukon oli täytynyt marssia toiseen kylään, suureksi vahingoksi Piazzenalle. Ja syyksi sanottiin sotilasten muka turmelevan maakylien asukkaita! Sitäpaitsi pappi oli ottanut kuusikymmentä centesimoa kastetodistuksesta niiltäkin, jotka olivat syntyneet ennen 1866, vaikka lain 147 § toisin määrää. Entäs sitte sekin hävyttömyys, hautauttaa kastamattomia lapsia aivan kirkon läheisyyteen. Ja vihdoin tuo rettelö kreivittären testamentista. Koko papin entisyys kaivettiin maasta, yksin historiat kahdesta hänen näköisestään pikku nulikastakin. Häntä haukuttiin ääneen kahviloissa ja kauppapuodeissa, uhattiinpa selkään antaa, jos uskaltaisi nenäänsä ovesta pistää.
Tästä huolimatta rupesivat parin viikon päästä kirkonpalvelia ja kirkkoherra kylässä kävelemään, toisella hattu niskassa, toisella korvalla. He katselivat vihollisiansa entiseen tapaansa synkästi ja vihaisesti, ja saivat osakseen samat tervehdykset kuin ennen, niiltäkin, jotka olivat enin heitä soimanneet. Ainoa muutos oli se, ett'eivät koko vuotena sekaantuneet koulun asioihin. Nuorella opettajalla ei ollut aineitten valinnan puolesta enää vähintäkään kiusaa sindacosta.