Mies näytti sormellaan pientä ovea, vaimo avasi sen ja Emilio astui sisään molempain seuraamana. Se oli mustaseinäinen huone, jonka puoleksi täyttivät risukimput ja kaikellaiset peltokalut. Sisään astuessaan Emilio polkaisi vaapsahaispesää, joka lie pudonnut seinähirsistä. Sänkyä ei näkynyt. Mies osotti nurkkaan risukimppujen taakse. Opettaja kääntyi sinne. Hän näki sängyn, ja kasvot jotka kuolema jo oli merkinnyt.
Hämmästyksen ja kauhun valtaamana hän seisoi hetkisen hiljaa. Töin tuskin hän tunsi pojan kuihtuneet kasvot, jotka olivat vahankarvaiset ja kiilsivät hiestä; kärpäsiä oli asettunut painuneitten silmien kulmiin, rinta kohosi ja laski ankarasti. Poika makasi olkipatjalla, joka oli sijoitettu jonkinmoiselle laudoista kyhätylle alustalle. Pään alla oli siniraitainen, likainen, päällisetön tyyny. Hänellä oli yksi ainoa lakana, joka toiselta puolen oli valunut kivilattialle. Likainen paita oli avoinna, niin että tuon laihan ruumiin kylkiluut näkyivät. Rikkanaisen, komuutin virkaa tekevän pallin alla oli leipäpalanen. Huone haisi varsin pahalle.
Emilio lähestyi pään-alusta, pani polvilleen ja laski toisen kätensä pojan laihan käden viereen sängyn laidalle, mutta ei uskaltanut häneen kajota.
— Tunnetko minua? kysyi opettaja.
Ääntä kuullessaan poika hitaasti käänsi silmiään ja katseli välinpitämättömästi opettajaa.
Emilio toisti kysymyksensä.
Silloin näkyi sairaan silmissä väläys, niinkuin kaksi kipinää olisi syttynyt niiden syvyydessä, huulet liikkuivat, venyivät pitkiksi ja saivat vaivalla lausuneeksi: opettaja. Emilio säpsähti tuota sanaa kuullessaan, juuri kuin nyt olisi ensi kerran kuullut siinä jotain ihanaa ja soinnukasta.
Samassapa hän kauhukseen tunsi jotain liikkuvan kaulallansa. Hän katseli mikä se oli. Se oli pojan käsi, joka hitaasti oli kohonnut pitkin takkia, saapunut kaulukseen ja piti siitä kiinni.
Silloin Emilion valtasi ääretön säälin tunne, ja hän otti käteensä pojan kylmän, tahmean käden, joka ei häntä enää inhottanut. Hän haki mielessään lohduttavia sanoja, mutta ei löytänyt ainoatakaan. Julmaa olisi ollut sanoa pojalle: — Rohkeutta, rohkeutta! — Hän saattoi ainoastaan kysyä: — Dobetti, tekeekö kipeätä: — Poika teki myöntävän liikkeen silmäluomillaan ja hengitti raskaasti.
Opettaja muisti kerran toruneensa poikaa huolimattomuudesta. Hän muisteli pojan ääntä, huonoa lausumista ja hymyä, vaan tuo kaikki tuntui hänestä hyvin kaukaiseen aikaan kuuluvalta.