Eräänä aamuna, kävellessään kaukana kylästä silkkiäispuitten varjoomalla käytävällä, joka kulki pitkin maantien viertä, näki Emilio lääkärin ratsastavan vastaansa tiellä. Tämä palasi tavallisilta sairaskäynneiltään, vihreät silmälasit nenällä ja sateenvarjo levällään auringon häikäisevää valoa torjumassa. Kun olivat tulleet lähelle toisiansa, pysäytti lääkäri hevostansa, tervehti opettajaa ja sanoi käyneensä katsomassa erästä hänen oppilastansa, joka asui vähän matkan päässä siitä. Hän ei tiennyt pojan nimeä, mutta Emilio muisti äkkiä luokaltaan erään Dobetti nimisen oppilaan olleen neljätoista päivää poissa.
— Kuulkaas — lisäsi hän — teidän pitäisi mennä sinne — että hän saa nähdä edes yhdet kristilliset kasvot, ennenkuin kuolee. Vanhempansa ovat oikeita konnia!
Lääkäri pani hevosensa liikkeelle. Opettaja kysyi: — Mikä tauti hänessä on? — Lääkäri vastasi, hiljaa eteenpäin ratsastaen: — Oi, se tauti, jonka rääkätyt lapset saavat. — — — Voi semmoisia roistoja, semmoisia roistoja!
Emilio meni maantien yli, kulki poikki peltojen polkua pitkin ja tuli pienelle tuvalle, jossa ei mitään liikettä näkynyt. Hän astui pihaan. Heinäkuorman suojassa istui kaksi pientä poikaa ja vähäinen tyttö aivan hiljaa; he näyttivät olevan siskoksia. Emilio meni suoraan ovelle, johon oli naulattu pyhän neitsyen kunniaksi sepitetty laulu, ja kolkutti. Ovi avattiin, ja Emilion edessä seisoi mies ja vaimo keskellä lattiaa, käsivarret riipuksissa, molemmat kylmäkiskoisen ja jäykän näköisiä.
Emilio sanoi olevansa koulu-opettaja ja kysyi:
— Kuinka sairas voi? — Vaimo loi silmänsä maahan, mies puisti päätään ja vastasi selvällä äänellä: — Hän muuttaa majaa.
— Te näytte kantavan asian tyynesti — huomautti opettaja ja katseli heitä.
— Minkäs sille tekee? — sanoi vaimo huoaten.
— Se on jo kolmas lapsi, jonka Herra meiltä ottaa.
— Missä hän on? — kysyi opettaja.