Yksi ainoa seikka häiritsi hänen rauhaansa kolmannen lukuvuoden keskipaikkeilla. Hänessä oli ollut se turha luulo, että kaikki se pintapuolisten tietojen moninaisuus, joilla hän oli enemmän muistoansa rasittanut kuin ymmärrystään kehittänyt, oli rikasta ja todellista tietämistä. Tämä synnytti ylpeyttä, niinkuin useimpien käy lukemisen ensi innostuksessa, kun ei ole vielä jouduttu sille tietojen kukkulalle, josta näkee tuntemattomien, käsittämättömien asioiden laajan näköpiirin. Vaan ylpeys pian kukistui, kun Ratti päästötutkinnon lähetessä, kertasi eri aineet ja tutki itseänsä. Silloin hän huomasi, kuinka vähän oli kokonaisia aatteita ja selviä käsitteitä hänen himmeässä ja järjestämättömässä tietovarastossaan, kuinka se oli täynnä työnkatkelmia, vaikka hän oli luullut sitä oikeaksi aarreaitaksi. Kaksi viimeistä kuukautta hän luki yhä suuremmalla innolla yöt, päivät. Kun hän joskus yöllä äkkiä lakkasi lukemasta, valtasi hänet syvä turvattomuuden tunne. Aivojen liiallinen rasitus loi hänen eteensä kammottavalla selvyydellä vanhempain viimeiset hetket, ja kuvia ensimmäisestä kuukaudesta heidän kuolemansa jälkeen, jolloin hän siskoineen vaelsi turvattomana ihmisiltä apua hakemassa. Silloin hän joutui epätoivoon, juuri kuin kaikki olisi ollut todellisuutta. Tämmöisinä hetkinä riensivät avuksi samassa huoneessa valvovat toverit: väliin toinen väliin toinen tempasi hänet hänen haaveiluistaan. Korpraali taisteli nyrkki pystyssä lukujensa kanssa, juuri kuin olisi ollut vihollinen edessään; Labaccio puolestaan kuorsasi säännöllisesti viisi minutia jokaisen lukuun käytetyn tunnin jälkeen. Joskus toverit sanoinkin koettivat häntä kehoittaa, edellinen kiroili, jälkimäinen käski terveyttä hoitamaan. Läheisemmäksi ystäväksi hän ei koskaan tullut kummankaan kanssa; siksi oli hän liian hienoa sisällistä rakennetta ja katseli maailmaa liiaksi erilaiselta kannalta; sitä paitsi oli suuri ero heidän iässään. Mutta ehkäpä juuri luonteen erilaisuus kiinnitti hänet tovereihin, varsinkin korpraaliin, niin että suru tuli suuremmaksi kuin oli luullutkaan, kun heidän onnellisesti päättyneen päästötutkinnon perästä tuli erota siinä varmassa tiedossa, ett'eivät pitkään aikaan näkisi toisiansa. Lerica joutui Turiniin, Giovanni Azzornoon ja Emilio tuli Golis puolisojen luo.
Nämät olivat kiintyneet Emilion pikku sisareen, ja tyytyväisinä Emilion menestykseen seminaarissa, lahjoittivat hänelle sen summan, jonka seminaarinkäynti olisi maksanut, ell'ei Emilio olisi saanut stipendiota, sekä hankkivat hänelle pian paikan läheisessä Garasco-nimisessä kylässä. Siellä hänen piti olla vuosi virkaatekevänä alemmassa kansakoulussa, erään opettajan sijassa, joka sairasti, ja jonka sindaco, opettajan sukulainen, tahtoi saada takaisin niin pian kuin hän oli parantunut. Palkka oli vähäpätöinen: seitsemän sataa lireä,[3] sataneljäkymmentä lireä vähemmän kuin mitä eräälle maalta tulleelle vahtimestarille samaan aikaan maksettiin. Mutta kun oli ollut siellä yhdeksän kuukautta, saattoi hän hakea edullisempaan paikkaan; tämä vuosi oli oleva hänellä jonkinmoisena oppiaikana.
Saatuansa virkaan-nimityksensä hän käytti kaksi viimeistä viikkoa kokoilemalla hyvin laadittuja opetus-ohjelmia ja ainekirjoituksia, joiden avulla toivoi voivansa alkaa suuremmalla varmuudella. Sitäpaitsi tilasi hän erään kasvatus-opillisen aikakauskirjan seuratakseen ajan uusia aatteita ja saadakseen siitä ohjauksia tulevalle opetukselleen.
Matkapäivän aamuna hän asetti kyytirattaille pitovaatteita sisältävän kirstunsa, pari kymmentä koulukirjaa sekä ison pakan muistiinpanovihkoja ja läksi sitte ensin seminaariin sanomaan hyvästi johtajalle. Tämän Emilio tapasi vastaan-otto-huoneessa kylmän kohteliaana kuin tavallisesti. Johtaja toivotti Emiliolle onnea ja antoi hänelle muutamia neuvoja: hänen piti aina käyttäytyä hyvin, osoittaa kunnioitusta kaikkia kohtaan, jatkaa lukujaan; hän ei saisi liittyä mihinkään puolueesen, eikä yleensä muusta huolia kuin velvollisuutensa täyttämisestä; hänen piti varoa, ett'ei kohta liikoja vaatisi, jota moni, mallikoulun ohjelma mielessään, teki ja jonka tähden heitä pidettiin häpeemättöminä uudistajina; hänen tuli katsoa kaikkia asioita ylevältä kannalta, puhutella vuoroon tarkastajaa vuoroon esimiestä, aina tarpeellisella kunnioituksella — tämä oli paras tapa päästä määränsä päähän. Johtaja lisäsi vielä: "Asettakaa aina päämäärä korkealle. Paljon voidaan saavuttaa silläkin vaatimattomalla uralla, jonka olette valinneet. Älkää antako tälläkin alalla vallitsevan suuren kilpailun lannistaa rohkeuttanne, kuten epattojen tapa on. Viranhakijoita on lukemattomia niin hyvin meidän kuin kaikilla muillakin aloilla. Mutta jos lasketaan pois ne, joilla ei ole kylläksi kykyä ja ne, joilla on kykyä, mutta ei hyvää tahtoa, sekä vihdoin kaikki, joilla on molemmat nämät ominaisuudet, mutta ei kylläksi lujaa luonnetta eikä hyvää terveyttä — niin hakijain luku supistuu suuresti. On niitä kansakoulu-opettajia, jotka ovat suorittaneet tohtorin tutkinnon, saaneet virkoja oppikouluissa ja yliopistoissa, kirjoittaneet kehuttuja kirjoja; urhoollisia opettajia, jotka, jättämättä alkeis-opetusta, elättävät suuren perheensä ja kasvattavat poikansa lääkäreiksi ja lain-oppineiksi. Myöskin vähemmin ulkonaista suosiota voittaneissa opettajissa on monta kunnon miestä, jotka elävät kunnioitettuina ja tyytyväisinä. Te tulette semmoisia tuntemaan. Ottakaa ne esimerkiksenne ja olkoon onni seurananne." — Kun hän tämän oli sanonut, antoi hän Emiliolle muistoksi Daguets'in "Kasvatus-opillisen käsikirjan" ja sanoi: — Ottakaa tämä, sieltä löydätte paperin, jonka halusta tahdotte omistaa. — Nuori opettaja otti liikutettuna kirjan, kumarsi eikä voinut sanaakaan sanoa.
Kun Emilio oli jälleen noussut vaunuihin, haki hän kirjassa olevan paperin ja avasi sen. Mutta hän oli tuskin käsittänyt ensimmäisten sanain merkityksen, ennenkuin kirjaimet, paperi ja ympärillä oleva maisema sulivat kaikki yhteen. Se oli hänen äitinsä kirje, ainoa äidin kirjoittama joka oli tallella, kirjoitettu herra Megarille; pieni viivoitettu paperi, johon äiti raukka oli päivää ennen kuolematansa piirtänyt lyijykynällä: — Kuolinvuoteeltani minä uskon Teille poika parkani. Nuorukainen suuteli kirjettä, pani sen takaisin kirjaan, katseli suoraa santaista tietä, joka vei hänet elämän suureen taisteluun, ja lausui sydämensä syvyydestä tuon sanan, jota hän oli näinä kolmena vuonna ehtimiseen itseksensä toistellut: — Rohkeutta!
Garasco.
Ensimäiset tuttavuudet.
Emilio tuli Garascoon tuntematta vasta-alkajan lapsellista hurmausta, sillä hän oli seminaarissa ollessaan saanut käsitystä opettajan vaivaloisesta elämästä; mutta jonkinmoisella tyynellä uteliaisuudella hän katseli ensimäistä majataloaan elämänsä matkalla. Hän oli hyvin tyytyväinen siihen tapaan, jolla sindaco otti häntä vastaan; hän katsoi sitä onnelliseksi enteeksi, niinkuin tuota ihanaa syyspäivääkin, jonka valossa kylä näytti kuin juhlapukuiselta. Emilio astui juuri raatihuoneen portaita ylös, kun sindaco ja hänen sihteerinsä polkupyörillä ajoivat pihaan. He tulivat maalta, jonne olivat tehneet huviretken. Opettaja sekä hämmästyi että ilahtui huomatessaan paikkakunnan korkeimman virkamiehen iloiseksi, kohteliaaksi kolmenkymmenen ikäiseksi herraksi, joka alati hyvänsuovasti hymyili.
— Kas, uusi opettaja! — huudahti sindaco ja ojensi hänelle kätensä; — aivan nuori mies; sitä parempi, silloin helpommin sovimme. — Kun sindaco oli, enemmän toverin kuin esimiehen tapaan, antanut muutamia tietoja paikkakunnasta, esitteli hän kirjurinsa, joka hänkin oli nuori mies ja jolla oli jotain entisestä upsierista muistuttavaa säntillisyyttä puvussa ja suoruutta käytöksessä. Sali, josta näkivät päivänrinteisen puutarhan, oli kalustettu kesäasuntojen tapaan. Näyttipä siltä kuin kaikki tässä kunnassa olisi nuorta.
— Nyt sinun pitää — sanoi sindaco iloisesti sihteerillensä — antaa opettajallemme kaikki tarpeelliset tiedot, viedä hänet paikkoja katsomaan, näyttää koulu ja esittää hänet virkatovereille, ja k:lo 5 syötte molemmat päivällistä luonani. Päivällisten jälkeen teemme pienen retken puistoon. Hyvästi siksi.