Emilio läksi sieltä varsin tyytyväisenä ja ilmaisi tunteensa sihteerille. Tämä ylisti esimiestään pilviin asti, kertoi hänen olevan seudun rikkaimpia ja että hänellä oli kaksi isoa taloa Turinissa; hän oli todellinen gentlemani, sydän kultaa. Hänen isänsä oli ollut kaksikymmentä vuotta sindacona Garascossa ja oleskeli vieläkin vuosittain siellä kuusi kuukautta, Kesäkuusta Marraskuuhun. Poika, joka oli metsästäjä, kukkasten viljeliä, vuorilla kiipeilijä, maaelämän ihastelija, oli jäänyt maalle tykkönään kahdeksi vuodeksi, talveksikin, niin että vain pistäymältä joskus kävi Turinissa. Kesäisin oli sindaco kaikkien juhlain järjestäjä. Koko seutu jumaloi häntä. Sihteerin tuli kiittää häntä paikastaan. He olivat olleet koulukumppaneita: sitten oli sihteeri ruvennut sotilas-uralle, jolla aikaa toinen luki tuomarintutkintoa. Kun hän kelvon oli päässyt ratsuväen luutnantiksi, täytyi hänen perheellisten olojen tähden jättää uransa. Ja kun hän silloin oli toimetta, hankki ystävä hänelle sihteerinviran Garascossa. Saattoipa sanoa, että he yhä elivät tovereina: he metsästelivät, kalastelivat, ratsastelivat yhdessä. Sihteeri ei väärin käyttänyt tätä tuttavallisuutta, sillä virassa hän aina pysyi asemassaan. Hän oli tyytyväinen, eikä tahtoisi vaihtaa paikkaansa majuurin-arvoon. — Hän puhui totta, paitsi sen, mikä koski perheoloja, — sillä asian laita oli semmoinen, että hänet oli ajettu pois sotaväestä, ja sen, mikä koski seudun ihastusta sindacoon; metsästys, näet, ja muut huvitukset houkuttivat hänet liiaksi velvollisuuksistaan, ja siitä moni napisi. Sindacon poissa ollessa, joka kumminkin, sihteerin sanain mukaan, teki kaiken, enemmän kuin tarvittiinkaan, hoiti asioita kunnallislautakunnan jäsen Toppo. Tämä mies oli röyhkeä rettelöitsijä, josta ei paikkakunnalla pidetty. Useasti ystävykset heittivät toimet ukon niskoille ja läksivät yhdessä polkupyöräretkelle. Niin kunnan asioita hoidettiin.
Sihteeri saattoi opettajan kylän läpi, joka oli tavattoman säännöllisesti rakennettu. Kaksi pitkää, suoraa katua siinä kulki ristiin, muodostaen risteyksessä neliskulmaisen torin, jonka varrelle kauppias oli puotinsa asettanut. Talot olivat matalia, muutamat puutarhan ympäröimiä, joista viiniköynnökset kiersivät ylös palkongeille ja ikkunain ympäri. Katujen kulmissa oli aurinkokelloja, joihin eräs puolihullu runoilia oli kirjoitellut värsyjänsä ja muistolauseita niin syvämielisiä, ett'ei kukaan niitä ymmärtänyt. Kaukana näkyivät Alpit.
Poikakoulu oli sijoitettu entiseen luostariin, toisen pääkadun päähän, myllyn läheisyyteen. Emilio, joka, kuultuansa puhuttavan sindacon rikkaudesta ja anteliaisuudesta, luuli saavansa nähdä oikean mallikoulun, hämmästyi hiukan astuessaan ahtaasen ja kapeaan luokkahuoneesen, jonka kattoa kannatti kaksi keskellä seisovaa patsasta ja johon valo huonosti pääsi kahdesta liian korkealla olevasta ympyriäisestä ikkunasta.
Huone oli varmaankin ennen ollut kappelina. Seinillä riippui koko joukko eläinten ja kasvien kuvia ja ikkunain välissä oli iso maatieteellinen kartta. Kaikki oli huonossa kunnossa. Kahteen pitkään riviin asetetut, huonosti kyhätyt penkit olivat täynnänsä leikkauksia, piirtoja ja naverruksia, ikäänkuin sepän- tai nikkarin-oppilaat olisivat niitä kymmenen vuotta käyttäneet. Lähellä ovea riippui vielä iso paperi, jolle oli tutkinnossa laulettavan laulun nuotit kirjoitettuna; edellinen opettaja oli näet kiihkeä musiikin harrastaja. Vähän ylempänä riippui naulassa pölyinen jäännös tavattoman isosta kukkakiehkurasta, joka lienee joskus ollut koristuksena koulujuhlassa. — Kaikki tämä on pois otettavaa — sanoi vilkkaasti sihteeri, huomatessaan opettajan tyytymättömän muodon. — Sindaco tuumii juuri tämän huoneiston täydellistä muuttamista. Tässä on uuni revittävä, tuossa seinä poistettava, kadulle päin tulee uusi ikkuna ja pihanpuolelle lasinen iso etehinen, välitunneilla käytettäväksi; saatte uudet koulutarpeet — sanalla sanoen suuria muutoksia. Muutamain vuosien kuluttua on meillä kaunein koulu koko seudulla.
Sitte menivät Toppo herran luo, joka asui keltaisessa, aurinkokellon melkein kokonaan varjoomassa pienessä talossa. Opettaja ei saattanut olla hymyilemättä nähdessään tuota entistä maanmuokkaajaa. Se oli lyhyt, lihava, tavattoman isopäinen mies, joka väliin koneentapaisesti sulki silmänsä. Arvata kumminkin saattoi, että tuossa päässä mahtoi asua jonkinmoinen elatusnero, ja että tuon naamarin takana, joka niin määränperäisesti hymyili, piili koko joukko selkeätä tahdon voimaa.
Toppo otti vastaan opettajaa kohteliaasti, vaikka jonkinmoisella juhlallisella arvokkuudella, joka oli anteeksi annettava, koska hänessä oli niin monta tointa yhdistettynä. Hän oli kunnallislautakunnan jäsen, koulujen tarkastusmies, vaivaistalon johtaja, hyväätekeväisyysseuran jäsen ja varapuheenjohtajana uuden tien rakennustoimikunnassa. Tähän "korkeuteen" hän oli ehtinyt oltuaan sitä ennen talonpoikana, puuseppänä, muurarina ja voutina. Neljänkymmenen vuoden työllä ja säästämisellä oli hän koonnut isonlaisen omaisuuden.
Muun muassa tiedusti Toppo Golin perheestä, jonka tunsi kulkupuheista ja josta puhui suurella kunnioituksella; käski sitte avata viinipullon ja esitteli veljensä tyttären, päästötodistuksen saaneen opettajattaren. Tämä oli pystönenäinen, isokasvuinen tyttö, jonka säveät juonteet ilmaisivat varsin heikkoa ymmärrystä ja joka koetti kätkeä käsiänsä, ne kun näyttivät siltä, kuin hän ikänsä olisi käyttänyt jotain kynää raskaampaa työasetta.
Vierailu oli lyhyt, mutta se teki Emilioon hyvän vaikutuksen. Tarkastusmies pyysi häntä, sulkien samassa silmänsä, käymään heillä jonakin iltana kouluasioista haastelemassa ja jäi kohteliaasti kyllä porstuaan seisomaan siksi, kunnes opettaja oli päässyt portaita alas.
Kadulle tultuaan kysyi Ratti koulu-legaattia.[4] Toinen nauroi. Häntä ei tarvinnut ajatellakkaan, se oli salaperäinen henkilö, jonka olemassa oloa ei varmuudella tiedetty. Hän oli Turinissa, monen peninkulman päässä Garascosta, eikä näyttäytynyt seudulla muulloin kuin raesateitten ja vesitulvien jälkeen, jolloin tuli maataloansa katsomaan.
Sihteeri aikoi viedä nuorukaista tervehtimään tulevaa työtoveria don Leriä, kolmannen luokan opettajaa, mutta kun hän muisti, ett'ei Leri siihen aikaan päivästä olisi kotona, ehdoitti hän käyntiä erään opettajattaren, neiti Strinatin luona, ja sitte heidän piti mennä tervehtimään kirkkoherraa, joka asui vastapäätä.