— No, entäs sitte, hyvä Jumala! Kun tuskin olivat tuohon asettuneet, rupesivat kaikki yhtä haavaa kurnuttamaan "koaks, koaks!" ja sanoivat sammakkojen rönssivän heidän jaloissaan. Sitä melua minä en kestänyt. Minun täytyi ottaa heidät huoneesen päästäkseni häpeämästä heidän puolestansa.
Emilio nauroi ääneen, mutta don Biracchio pysyi totisena ja kaasi viiniä vieraalleen. Hyvästiä heittäessään seisoivat perunankuorien ja kaalinlehtien peittämällä kynnyksellä ja pappi tarjosi opettajalle vihreän, poikkivartisen jättiläissateenvarjon, mutta opettaja kiitti, eikä ottanut. Viimeiset sanat, mitkä don Biracchio lausui, puhdistettuaan mahdottoman isolla kielellään suunsa sallaatin jätteistä, oli toivotus, joka sisälsi sen mitä hän piti elämässä parhaimpana: — Herra suojatkoon teidän terveyttänne.
Kun Emilio tien käänteessä katseli taaksensa, näki hän sateen läpi papin seisovan ovessa ja kädellään osottavan ojaa, jonka pojat olivat kaivaneet.
Näistä iloisista muistoista huolimatta eivät Emilion ajatukset olleet varsin valoisia, kun hän matkusti kylästä. Ajaessaan ketoja pitkin ja hengittäessään puhdasta, hyvänhajuista aamu-ilmaa, toisteli hän muistissaan mennyttä aikaa, niinkuin sitä ihminen aina tekee jättäessään paikan, joka jonkun aikaa on tarjonnut kotia ja suojaa elämän retkellä.
Minkälaista oli oikeastaan hänen elämänsä ollut näinä viimeisinä kolmena vuotena? Hän ei ollut löytänyt sitä tyydytystä eikä sitä ystävällisyyttä, jota oli toivonut saavansa; ei hän ollut tiedoissaan edistynyt, eikä voinut sanoa keksineensä varmaa menetystapaa, jonka mukaan luokka oli hoidettava. Hän tunsi hyvin, että paitsi tuota ankaraa jäykkyyttä, johon oli turvautunut, löytyi vielä joku lämpimämpi ja hedelmällisempi, hänelle mahdoton metoodi. Toinen ajatus painoi vielä enemmän hänen mieltänsä. Hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että koulu-opettajan vaatimattomassa virassa, joka kysyy niin suuria uhrauksia itserakkaudelta antamatta vastaavaa aineellista palkkiota ja kunniaa, on hyvin paljon rauhattomuutta. Voi hyvä Jumala! Tulisiko vastakin olemaan niinkuin oli ollut, vai tulisiko hänelle vieläkin vaikeampaa! Mielikuvituksissaan hän näki edessänsä koko sarjan kyliä, joissa hänen vuoroon tuli asua aina myöhäiseen vanhuuteen asti, sekä pitkän jonon sindacoja, kirkkoherroja, tarkastajia ja kiusaajia kaiken ikäisiä, jos jonkin virkaisia, miehiä ja naisia, jotka vastaisuudessa odottivat häntä, muutamilla kynät, toisilla luudat tai sakset pystyssä, valmiina iskuja jakelemaan; ja hänen sielunsa syvimpään soppeen hiipi hiljaa alakuloinen vastenmielisyys tulevaisuutta kohtaan. Mutta silloin tapahtui jotain, joka johti hänen ajatuksensa aivan odottamattomaan suuntaan.
Emilio tuli sattumalta katsoneeksi tarkemmin erästä vanhaa sanomalehteä, joka hänellä oli kääreenä kirjan ympärillä ja näki siinä kirjoituksen, joka kiinnitti puoleensa hänen huomionsa. Kirjoituksen nimi oli: Nyrkkitaistelia koulussa. Siinä kerrottiin seuraavaa: — Erinomaista kouluvoimistelua harjoitetaan Casarigan kansakoulussa, jossa opettaja ja sindaco ovat ilmi vihollisia. Eräänä päivänä astui luokkaan ovelle kolkuttamatta kunnan vahtimestari lakki päässä ja puettuna isoon kappaan kuin Ernanin ryövärit. Hän tuli toimittamaan jotakin sindacon asiata. Opettaja komensi hänet ottamaan lakkia päästään. Vahtimestari nauroi opettajalle vasten silmiä. Silloinapa toinen julmistui, ryntäsi kateederista alas ja löi lakin pois vahtimestarin päästä. Tämä läksi raivoisana ulos, mutta palasi, viiden minutin päästä, iso keppi kädessään ja töytäsi opettajaa vastaan. Vaan saipa kun saikin tekemistä oikean aakkosten Simsonin kanssa, joka yhdellä nyrkin iskulla sivalsi kepin hänen kädestään, nosti hänet ilmaan ja heitti ulos kadulle. Vahtimestari erotettiin virastaan pariksi päiväksi, mutta kuitenkin opettaja sai aika torat sindacolta, joka ilmoitti kummallisen puolustussyyn vahtimestarin käytökseen: — Se oli näet vilustunut. — Sanomalehtikirjoituksessa oli vielä pari lausetta päätteeksi. Tämän kirjoituksen luettuaan huudahti Emilio ilosta ja nauroi ääneen, niinkuin olisi jonkun vanhan velikullan nähnyt edessään. Tuo nyrkkitaistelija-opettaja ei ollut kukaan muu kuin Lerica, entinen korpraali seminaarin ajoilta.
Entinen korpraali.
Emilio olisi vieläkin enemmän ihastunut, jos olisi saattanut aavistaa, että Lerican nimi, sattumalta keksitty neljän kuukauden vanhassa repaleisessa sanomalehdessä, oli ikäänkuin joku noita selittämättömiä enteitä, joita väliin elämässä sattuu, ja jotka tietävät että henkilö, jota emme moneen vuoteen ole nähneet, seuraavana hetkenä, kadunkulmasta kääntäessämme, ilmi elävänä seisoo edessämme ja saapi meidät ällistyksestä seisahtumaan.
Tuskin oli kuukausi edellä kerrotusta seikasta kulunut, kun Emilio, joka oli poikennut Turiniin veljiänsä tervehtimään, kävellessään Piazza del Municipion pylväistössä näki edessään ihmisjoukossa pitkän, hiukan köyristyneen selän ynnä punertavan niskan, jotka molemmat herättivät hänessä himmeitä muistoja. Mies kulki hitaasti, ajatuksiin vaipuneena, kädet selän takana. Nekin tuntuivat Emiliosta tutuilta. Hän astui vinhemmin, tarttui mieheen kiinni ja huusi: — Lerica! — Kaksi suurta silmää ja kahdet isot viikset kääntyivät opettajaa kohden: se oli hän.
— Ratti! — ärjäsi Lerica jykeällä äänellä, johon sotakomennossa oli tottunut, laski ilon merkiksi lapiomaiset kätensä toisen hartioille ja ravisti niin, että Emilio tärisi kiireestä kantapäihin asti.